Venla Tikkanen, 23, opiskelija, Tampere
Lähdin peruskoulun jälkeen suorittamaan kaksoistutkintoa. Koulu ei kiinnostanut ja kaksoistutkinto tuntui kivalta, koska pidin hevosista ja tiesin kuitenkin haluavani korkeakoulututkinnon. Oli valtava pettymys, että pitkän matematiikan ja fysiikan opiskelu eivät onnistuneetkaan, vaikka muuta luvattiin. Sekin harmitti, että me kaksoistutkintoa opiskelevat emme päässeet ratsastamaan kuten muut. Yksi kerrallaan kaikki vuosikurssimme kaksoistutkinto-opiskelijat lopettivat. Tuntui, että koko tutkinto oli yksi suuri pettymys. Ensimmäisen vuoden jälkeen minäkin palasin Espooseen.
Hevoseni Vikke ostettiin kaksoistutkintovuoden aikana. Ei ollut alun perin mitenkään selvää, että ostaisimme hevosen. Hevosen osto tuntui välttämättömältä, sillä opinnoissa ei päässyt ratsastamaan niin paljon kuin olin kuvitellut.
Aina voi jossitella: jos olisin päässyt ratsastamaan enemmän, jos olisi saanut tehdä pitkää matikkaa ja fysiikkaa ja jos kaksoistutkinto olisi toiminut ja kaikki kaveritkaan eivät olisi lopettaneet, olisinko silloin jatkanut? Toisaalta ilman tuota vuotta ei olisi Vikkeä ja kaikkia niitä kavereita.
Nykyisin kutsun sitä ihan parhaaksi välivuodeksi. Mieleenpainuvin muisto on se hetki, kun ostimme Viken ja veimme sen koululle. Oli sunnuntai ja kaikki kaverit tulivat katsomaan sitä, minun omaa hevostani. Olin niin ylpeä ja onnellinen kuin 16-vuotias voi olla.
Vuosi hevosalan opintoja viivästytti lukiosta valmistumista lopulta vain puolella vuodella. Valmistuin ylioppilaaksi enkä tiennyt edelleenkään mitä haluaisin opiskella. En ollut kiinnostunut kemiasta, joten eläinlääketieteen hylkäsin. Abikesänä aloin katsella teknillistieteellisiä vaihtoehtoja. Matemaattiset aineet olivat helppoja, koska ei tarvinnut päntätä ja opetella ulkoa.
Olen opiskellut Tampereella rakennustekniikan DI-opintoja nyt muutaman vuoden ajan. Tajusin vasta täällä, mikä minua kiinnostaa. Haaveenani on opiskella bioteknologiaa ja biolääketieteen tekniikkaa. Tänä vuonna olen tehnyt alanvaihtoon liittyviä opintoja, koska se on Tampereella helppoa. Opintotukikuukaudet eivät mitenkään tule riittämään koko opiskeluajaksi ja tulevaisuuden opintolainavähennykset saa unohtaa, mutta ainakin tiedän mitä haluan. En koe tätä huonoksi ratkaisuksi. Haluaisin itse asiassa rohkaista kaikkia nuoria muistamaan opiskelualan vaihtamisen mahdollisuutena eikä kauhukuvana. Hölmöä on olla hakematta ollenkaan ja kamalaa jäädä väärälle alalle.
Vaatii silti paljon rohkeutta muuttaa mielensä. Vanhempani ovat aina olleen päätösteni tukena, lähinnä itse olen joutunut perustelemaan niitä itselleni. Fuksivuoden jälkeen olin kesätöissä rakennustekniikan harjoittelussa. Sen jälkeen tajusin, etten halua opiskella tätä. Matikat ja fysiikat sujuivat, mutta muut asiat eivät kiinnostaneet. Ajattelin, että se on normaalia, koska sellaista koulunkäyntini on aina ollut.
Poikaystävä kuitenkin muistutti, että jos jatkat, joudut tekemään tuota elämäsi loppuun saakka. Oli todella vaikea heittää pyyhe kehään, kun mietti lainavähennyksiä ja jo sovittua diplomityöpaikkaa. Mutta mitä muuta olisin voinut tehdä?
Nyt edessä on pääsykoe. Ensimmäistä kertaa ikinä opiskelu tuntuu mielekkäältä, kiinnostavalta ja mukavalta. Sisään otetaan 30 opiskelijaa. Koska minulla on jo korkeakoulupaikka, haen pääsykokeella, ja siinä kiintiössä opiskelupaikkoja on jaossa 5.
Kun muutin Tampereelle, Vikke oli aluksi ylläpidossa. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, ja vanhemmatkin halusivat, että saisin elää opiskelijaelämää. Onneksi silloin olikin opiskelijatapahtumia ja muuta ajanvietettä. Fuksivuoteni keväällä koronakriisin puhjettua Vikke tuli minulle takaisin. Olo olikin ollut aika tyhjä ilman hevosta. Jos Vikkeä ei olisi, en kuitenkaan ottaisi uutta hevosta tähän tähän elämäntilanteeseen. Vikke on elämäni tärkein hevonen.
Työskentelen opintojen ohessa henkilökohtaisena avustajana. Tulevaisuudessa olen toivottavasti tekemässä bioteknologista tutkimusta jossain päin Keski-Eurooppaa, ainakin muutaman vuoden ajan. Ehkä Vikke lähtee mukaan, perustan perheen ja lopulta palaan Suomeen.
