Salla Waldmann, 23, metsätieteiden kandidaatti, Espoo
Ratsastan omaksi huvikseni, en käy tunneilla eikä minua kiinnosta kilpaileminen. Nautin metsässä kulkemisesta. Hevoseni Nelson on 24-vuotias suomenhevosruuna, minulle rakas.
Varsinkin nyt opiskeluaikana olen törmännyt usein oletuksiin varakkuudesta, kun meillä on oma hevonen Espoossa. Täällä minä kuitenkin paahdan suomenhevoseni kanssa kumpparit jalassa metsässä, säässä kuin säässä. Se ei ehkä vastaa kaikkien mielikuvaa espoolaisesta hevosenpidosta.
Pikkutyttönä olin käynyt viikon mittaisen alkeiskurssin, kun tulimme katsomaan äidin kaverin hevosta sille tallille missä Nelson asui ja asuu edelleen. Äitini oli ratsastanut nuorempana ja samalla reissulla meille tarjottiin mahdollisuutta alkaa Nelsonin vuokraajiksi. Äiti ratsasti sitten yhtenä päivänä viikossa ja opetti minua toisena. Siinä vaiheessa osasin juuri ja juuri ravailla itsenäisesti. Kesäisin kävin leirillä opettelemassa lisää ja jossain vaiheessa vähän aikaa ratsastustunneillakin.
Joitain vuosia myöhemmin Nelson siirtyi omistukseemme ja on ollut meillä nyt 12 vuotta. Yritin joskus vähän aktiivisempaa valmentautumista sen kanssa, mutta Nelsonin jalat eivät kestäneet sitä sen paremmin kuin ravurin uraa nuorempana. Maastoilemisen lisäksi on kiva, kun voimme ajaa myös kärryillä.
Kun olin 15-vuotias, sain viimein jäädä viikonlopuksi kaupunkiin yksin. Kuljin tallille mopolla ja aikaa meni 1,5 tuntia suuntaansa. Tunsin silti itseni tosi pystyväksi ja tosi aikuiseksi, sillä olin saanut alkaa mennä maastoon myös yksin. Se fiilis, että luotetaan ja että pärjää oli todella hieno.
Jos menisin kilpailuihin, se olisi varmasti matkaratsastusta. Muuten en ole laisinkaan kilpailuhenkinen. Minulla ei ole tarvetta ei itseni eikä kenenkään muunkaan takia mennä näyttämään osaamista minnekään. Nautin kun voin tehdä mitä haluan, suoriutua siinä ajassa missä haluan ja vaikka laukata metsätietä niin, että vedet valuvat silmistä ainoana pelkonani se, että hyppääkö jostain hirvi vastaan. Ymmärrän kuitenkin, että toiset haluavat harrastaa toisella tavalla. Tätä voi tehdä niin monella tavalla. Kenenkään tapa ei ole oikeampi. Toivoisin, että hevosharrastuksen monipuolisuutta ymmärrettäisiin paremmin.
Nyt jos Nelsonia ei olisi, etsisin vuokrahevosen tai menisin ratsastustunneille. Haluaisin ratsastaa pienessä ryhmässä ja saada itselleni kohdistettuja neuvoja. Minulla on vähän huono kokemus siitä, että isossa ryhmässä kaikille vain sanottiin yhtä ja samaa. Ajattelin, että minulle riittää kunhan vain hallitsen hevoseni ja pystyn toimimaan sen kanssa. Suoritan muualla kuin hevosen selässä. En ole mikään esteratsastaja, mutta ylitän kyllä puunrungot metsässä.
Elämme Nelsonin kanssa päivä kerrallaan. Nyt se on vielä terve, mutta muistutamme äidin kanssa toisiamme että Nelson saa elää hyvää elämää niin kauan kunhan se on kivuton. Se voi edelleen laiduntaa, mikä on tosi ihanaa.
Nelsonia ei voi mikään korvata. Se on ollut meillä 12 vuotta ja elämässämme vielä pidempään. Minä olen sen kanssa melkein saman ikäinen. Jos minulla joskus kuitenkin on vielä hevonen, se on varmasti suomenhevonen.
En voisi kuvitella muuta.
