Ulla Nurmi, 47, SRL:n projektipäällikkö, Helsinki
Kovakärkiset balettitossut jäivät lapsena saamatta, sillä telkkarin Peppi Pitkätossu voitti balettitunnit ja katsoin mieluummin sitä. Luokkakaverini ratsasti Tuomarinkylässä ja houkutteli mukaan alkeiskurssille. Ensimmäisestä kurssista kyllä kieltäydyin, mutta äiti ylipuhui minut. Kun sitten aloitin, ratsastus vei mukanaan. Olen aina oppinut tekemällä ja inhosin kouluaikana kaikkia merkityksettömiä yksityiskohtia ja kielioppiasioita. Ratsastus on pitkälti tekemistä, ja se on sopinut minulle.
Kesämökkimme sijaitsi Espoossa Aminoffien tallin vieressä, missä pääsin kenttäratsastuksen makuun. Ensimmäiset maastoesteet olen itse asiassa hypännyt maastolenkillä Marko Björsin kanssa. Ihailin Markoa kovasti, kuten varmaan kaikki muutkin tytöt.
Kävin paljon Saukkolassa Tiina Ristimäen tallilla, missä kasvatettiin hevosia ja pidettiin leirejä. Siellä oli mahdollisuus kehittyä jo ponityttönä huimasti. Minulla ei koskaan ollut omaa ponia, mutta Ollimac -poni tuli käyttööni, jotta sille saataisiin kisatuloksia kantakirjausta varten. Ponivuosien jälkeen meille tuli Elbrus. Se ehti olla minulla huimat 20 vuotta ja se saatiin kuntoutettua jopa kahdesta ähkyleikkauksesta, jotka tehtiin molemmat yhden vuorokauden aikana.
Elbrus oli persoona. Oli paljon asioita, mitä se ei antanut muiden kuin minun tehdä. Siinä huomasi, että hevonen voi kiintyä ja luottaa.
Kirjoitin ylioppilaaksi Mäkelänrinteen urheilulukiosta pitkän kaavan kautta vuonna 1996, sillä ratsastaminen häiritsi kovasti lukion käymistä. Itse asiassa lähdin Saksaan jopa kesken lukion ja tulin sitten takaisin hoitamaan loput ylioppilaskirjoitukset. Lopulta olin poissa kilpailujen takia myös omista lakkiaisistani. Suurimman osan ajasta olin Saksan Grevenissä, missä ratsutin ja kilpailin. Saksassa meni kaiken kaikkiaan kolme vuotta. Olen saanut ratsastaa huippuvalmentajien opissa niin siellä kuin täällä Suomessakin.
Elbruksen kanssa kilpailimme kenttäratsastuksessa silloista kahta tähteä, nykyistä kolmea tähteä. Saimme joitain sijoituksiakin ja hyppäsimme rataesteitä 140- tasolla. Saksassa menin vaativaa koulua.
Elbrus meni koulua aina hyvin. Se osasi olla järkevä ja tahdikas koulussa ja Suomessa meitä pyydettiin jopa KorKin näytöksiin. Vieläkin huvittaa, että kouluratsastusasiantuntijat ehtivät ihastella sitä vain pettyäkseen kuullessaan, että se oli ”vain kenttähevonen”.
Maastossa se sitten oli tosi raju. Flyingessä sen kanssa ratsastamani ensimmäinen maastostartti on varmasti hienoin ratsastuskokemukseni. Siinä oli täydellinen flow.
Kun palasin Suomeen, tein työkseni vaikka mitä, mutta lentoemäntänä työskentelin pisimpään. 2019 aloitin Suomen Ratsastajainliiton juhlavuoden projektipäällikkönä. Kilpailusäännöt työllistävät aika paljon, samoin kilpailukonseptit, kuten Pohjola – Road to Helsinki. Tämä on päätyö, mutta sivussa valmennan.
Keravan kenttäratsastuskilpailuissa minut voi ensi kesänä tavata tuomariston puheenjohtajana. Tämä on sellaista ”rakkaudesta lajiin, ei rahan takii” -hommaa, mutta pidän siitä tosi paljon. Ratsastan enää harvoin, enkä kyllä kaipaa kisoissa kulkemista ratsastajana. Tuomarina kuljen kyllä.
Olen ratsastanut omalaatuisia hevosia, mutta haastavampien hevosten kanssa on saanut asiat synkkaamaan. Pidän itseäni rauhallisena, mutta jämptinä. Hevonen saa näyttää iloja ja pukitellakin, mutta huonon käytöksen rajat on löydettävä. Olen aina ollut mielestäni peloton, mutta reikäpäänä en ole mennyt ikinä. Tiedostan ensin riskit ja menen sitten. Entinen valmentajani opetti, että pelottomuus ei ole sitä, että ei pelkäisi ollenkaan vaan sitä, että ymmärtää tilanteen vaativuuden, toimii sen mukaisesti ja uskaltaa silti mennä.
Olin lapsena ponien kouluratsastusmaajoukkueessa ja perusratsastuksessa pohjatyö oli tehty hyvin. Nykyisin ajattelen, että jo ihan tasapaino tarvitsisi monen kohdalla kehittämistä. Omana aikanani ratsastettiin maastossa lyhyemmillä jalustimilla. Tänä päivänä on matala kynnys lähteä maastoradalle, mutta ajattelen, että monelle tekisi hyvää valmistautua vähän pidempään. Myös muiden ratsukoiden suoritusten seuraaminen tekisi hyvää. Sitten tietäisi, mihin pitää pyrkiä.
Olen mielestäni ollut kisasuorituksissa aina hyvä hermojen hallinnan kanssa, koska aloin itse kiinnittää siihen huomiota varhain. Ponien kouluhallimestaruus meni nimittäin sivu suun, kun ratsastin takaosakäännöksen kaksi kertaa väärään suuntaan. Muistan hyvin, miten tein sen väärin, ja vihellyksen jälkeen lähdin tyytyväisenä tekemään uudelleen väärin.
Olen aina pyrkinyt tekemään kaiken niiden parhaiden tietojen mukaan, mitä silloin on ollut käytössä. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Ennen vain oli yksinkertaisempaa, kun jokaisella oli oma valmentaja jolta kysyä, eikä tietoa tulvinut joka tuutista. Nykyisin tuntuu, että pelkkä satulansovitus on mieletön show.
Nyt kuitenkin eletään tässä ajassa. Jos jotain ehdottomasti haluaisin takaisin menneestä niin kokonahkapaikkaiset ratsastushousut. Nimenomaan oikeaa nahkaa.
