Katariina Cozmei, 44, valmentaja, ratsastusjousiampuja, vaatesuunnittelija. Raisio
”Se oli rakkautta ensi nuolesta”
”Maatalousmessuilla viisivuotiaana tuhlasin kaikki rahani poniratsastukseen. Ei tämä ole siitä paljoa muuttunut. Tienposkessa olevasta hevosesta täytyy edelleen informoida koko seuruetta. Minua viehättää hevosissa ihan kaikki: liike, tunne, tuoksu, muoto…
Kroppani on saanut kestää paljon. Minulle on aina päätynyt hevosia, joita kukaan muu ei halua. Olen nuoresta asti ollut stunttipilotti ja leikillisesti sanottuna roskakuski, eli mennyt hevosilla, jotka eivät kelpaa muille ja joita on pidetty hankalina. Nytkin pihassa useampi sellainen. Naureskelen olevani tällainen hevosten erityisopettaja, jolle hevoset opettavat aina vain lisää. Tipuin kuitenkin 2000-luvun alkupuolella Espanjassa työskennellessäni 130cm okserin sekaan ja kaularankani vahingoittui. Enää en saa tippua.
Kun innostuin ratsastusjousiammunnasta, Suomessa jousiampujia oli ehkä viisi enkä tuntenut heistä yhtäkään. Katselin Youtube-videoita aiheesta, ja kun pääsin viimein ampumaan, se oli rakkautta ensinuolesta. Sitten edettiin nopeasti: pian olin jo Iranin vuorilla treenaamassa ja Turkissa kansainvälisissä kilpailuissa. Siellä eivät turvallisuusjärjestelytkään aina olleet ihan kohdillaan: kaikkia hevosia ei ollut totutettu lajiin, hyvä jos oli edes ratsastettu. Nyt asiat ovat onneksi muuttuneet. Noihin aikoihin tapasin mieheni ja hän muutti pian Suomeen. Miehelleni ratsastusjousiammunta on koko elämä ja hän on siinä maailman rankingin ykkönen.
Olen opiskellut elämässäni vähän kaikkea, ja kokeillut hevosten kanssa kaikkea. Tutuksi on tullut niin raviurheilu, valjakkoajo, jousiammunta. Pooloa en ole valitettavasti päässyt kunnolla kokeilemaan ja vikellyksessä olen surkea. Olen tuonut Working Equitationin (WE) Suomeen. Olen ehkä vähän omituisten lajien harrastaja, mutta historiallinen kouluratsastustaide kiehtoo, ei niinkään koulukilparatsastus. Nyt olen miettinyt josko silti vielä ryhtyisin siihenkin. Jostain syystä universumi ei vain tunnu antavan minulle sitä hevosta minkä haluaisin. Pitää siis olla realisti ja mentävä sillä mitä on. En onneksi ole yhteen asiaan keskittyvä. Hevosten kanssa voi tehdä mitä vain.
Arvostan ja hevoseni arvostavat sitä, että saamme kontaktin toisiimme. En tiedä miten se tapahtuu; olen aika herkkä, pystyn lukemaan hevosia ja virittäytymään hevosten maailmaan. Kiire ja pakottaminen syövät kontaktia. Pitää kuunnella, ei vain luetella hevoselle mitä hevosen pitää tehdä. Hevonen ei ole tyhmä. Sekin haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Olen perusluonteeltani tosi nopea ja kärsimätön ja kaiken pitäisi tapahtua mieluummin jo eilen. Tässä hevoset ovat opettaneet minua eniten. Jälkikäteen harmittaa, että parikymppisenä annoin sosiaalisen paineen vaikuttaa joskus liikaa. Olen ratsastanut yli tuhannella hevosella elämäni aikana ja nuorena oli tilanteita, missä porukkaa kerääntyi kentän laidalle katsomaan ”miten tuo pärjää tuon eläimen kanssa”. Sen paineen alla olen kyllä tiennyt, että olen pyytänyt hevoselta liikaa vain, koska kentän laidalla on lauma ihmisiä ristiinnaulitsemassa. Olisi pitänyt vain uskaltaa sanoa niin kuin nyt, että ei tätä asiaa ratkota yhden ratsastuksen aikana, että en voi ”pistää sitä menee”. Sekin on harmittanut, jos on vaistonnut jonkun asian olevan pielessä, mutta uskonut silti ulkopuolisen sanaa, että ei ole mitään vikaa. Yleensä ajattelen, että 10 vuotta sitten olin ihan idiootti.
Hassua kyllä, suhteeni hevosiin on edelleen ihan sama kuin maatalousmessuilla pikkutyttönä. Tärkeintä on hevosrakkaus, kaipuu ja tarve olla hevosten kanssa. Elän unelmaani, kun näen hevoseni omasta ikkunasta ja jaan arjen niiden kanssa. Olisi toki halvempaa pitää yhtä hevosta täysihoidossa, mutta maatalousmessutyttö tekee edelleen näin.”
Edit 8.2.2022 klo 13.23. Katariina Cozmein ratsun nimi ei ole Köyhien Ilona vaan Köyhien Ilo. Rakkaus syttyi tietenkin ensinuolesta, ei jousesta.
