Anna ”Ripsi” Riikonen, 42, ratsastuksenopettaja, Sipoo
Olen opettanut ratsastusta yli 20 vuotta. Opettamisen ohella parasta työssäni on se, että saan olla todistamassa onnistumisen iloa. Lasten tavoitteet ovat isoja ja heistä voi tulla vielä mitä vain. En kuitenkaan opeta vain lapsia. Vanhimmat oppilaani ovat yli 70-vuotiaita.
Opetushevoset ovat työkavereitani. Opetushevosen tärkeimmät ominaisuudet ovat ehdottomasti osaava, herkkä ja kiltti. Minulle on kehittynyt tässä työssä hyvä virhesilmä, mutta kun opetushevonen on todellinen ammattilainen, se pystyy näyttämään minulle, mitä minä en muuten näkisi. Meillä on tallissa vanha herra Capo, joka on tässä ihan ilmiömäinen. Jos joku asia ei meinaa oppilaan kanssa loksahtaa kohdilleen, laitan oppilaan Capon selkään. Capo kertoo minulle, missä vika on.
Opetushevosen eduksi olisi pysyä herkkänä. Niiden olisi hyvä myös osata helpottaa omaa oloaan kompensoidakseen sitä, että ratsastaja ei vielä osaa jotain. Opetushevonen ei voi olla sellainen, että se sinkoaa paikalta, jos tapahtuu jotain epämukavaa. Niiden pitää kuitenkin voida helpottaa oloaan, jos ratsastaja ei vielä ihan osaa. Esimerkiksi jos ratsastajan käsi ei ole vakaa, hevosen pitää voida heiluttaa päätään, jotta tilanne ei olisi sille niin epämukava. Minusta on hevosta kohtaan epäreilua, jos tällaisessa tilanteessa käytetään apuohjia pitämään hevosen päätä paikallaan. Hevonen opettaa ratsastajaansa, ja kun käsi rauhoittuu, hevonen kyllä palkitsee ratsastajansa.
Opetushevosten hyvinvointi on tärkeä asia. Meillä kaikki ulkoilevat laumassa ja elävät hevosen elämää. Kaikilla hevosilla on myös ”vanhaan malliin” hoitajat. Minusta se on hyvä. Siinä oppii. Olen itsekin kasvanut ratsastuskoulussa.
Nykyisin en ratsasta tavoitteellisesti. Opetan viitenä päivänä viikossa ja hoidan hevostarvikeliike Kirahvin toimintaa. Olen jo lapsena ollut sellainen, että lähden helposti johtamaan tilanteita. Nykyisin osaan astua jo sivuunkin. Työssäni on oikeastaan aika vähän negatiivisia puolia. Nykyisin ei enää tarvitse huutaa kentän laidalla tai maneesissa, koska äänentoisto on kehittynyt. Joskus aiemmin ääni oli kovalla koetuksella varsinkin, kun työpaikkani on meren rannalla.
Muistan edelleen lapsuudestani sen, miten ensimmäinen hoitohevoseni hörisi minulle. Edes oman hevosen hörinä ei myöhemmin tuntunut yhtä merkittävältä. Kun tekee opetushevosten kanssa töitä, niihin muodostuu ihan omanlainen suhde. Kerran kesäleirillä veimme ryhmää uittamaan hevosia. Matka ei ollut pitkä, joten kiirettä ei ollut. Letkan ensimmäisenä oli vanha hevonen ja kun katsoin sitä, tuntui että meillä oli tismalleen samat ajatukset: ei kiirettä, ihan rauhassa. Siinä me kävelimme kuin yhteisin ajatuksin.
Kaikissa töissä kuitenkin sattuu negatiivisia juttuja ja ne jäävät joskus pyörimään mieleen. Voi olla, että työkavereiden kanssa tulee jotain erimielisyyttä tai oppilaalle tapahtuu vaikka joku onnettomuus. Silloin ajattelen, että onneksi meillä on kotona ylämaankarjaa ja minulla on Greta-lehmä. Harjaan sitä ja irrottaudun kaikesta. Kun työ on hevosia, vapaa-ajan pitää olla jotain muuta.
