Hevosen voima on todistetusti suuri. Moni hevosharrastaja kertoo, että hevosen kanssa oleminen ja erilaisten asioiden tekeminen antaa voimaa arjesta selviytymiseen. Mutta riittääkö hevosen voima kantamaan silloinkin, kun kaksi raajaa lakkaa toimimasta? Minun tarinani -sarjan ensimmäisessä osassa Seidi Koivusalo kertoo oman koskettavan tarinansa miten saa vammautuneena voimaa omasta hevosestaan.
”Menetin vasemman käden ja jalan toimintakyvyn helmikuussa 2021. Kaikki tapahtui nopeasti. Keskushermostoon vaikuttavan sairauden seurauksena kahden raajan halvaus johti monen kuukauden sairaalajaksoon. Tuona aikana hevoset olivat jossain todella kaukana. Laitoin elämääni uudelleen järjestykseen sairaalan vuoteella ja silloin esitin lääkärille sydämen särkevän kysymyksen. Voinko enää koskaan hoitaa hevosia?
En saanut selkeää vastausta. Olin lamaantunut. Makoilin sängyssä, kun en muuta voinut. Kun halusin laittaa puhelimeni lataukseen, jouduin pyytämään apua. Kun halusin nousta istumaan, jouduin pyytämään apua. Puhumattakaan siirtymisestä pyörätuoliin tai suihkussa käymisestä. Toimelias nuori nainen oli pysäytetty täysin. Kaikki tapahtumat saivat pohtimaan elämän tarkoitusta hieman katkerana. Tunsin olevani kehoni vanki.
Ensimmäisen kahden viikon jälkeen minut siirrettiin kuntoutusosastolle. Ilahduin omasta huoneesta, jossa sain olla rauhassa. Noin kymmenen minuuttia siirtoni jälkeen alkoikin jo toimintaterapia, jossa minut opetettiin pukemaan vaatteet päälle uudella tavalla ainoastaan oikeaa kättä ja jalkaa käyttäen. Ensimmäiset kerrat tuntuivat raskailta niin fyysisesti kuin henkisesti. Pian sisään tuli fysioterapeutti, jolta kysyin saman kysymyksen kuin aiemmin lääkäriltä. Fysioterapeutti vastasi, että sinä pystyt mihin vaan. Hän sanoi, että olet nopeammin tallilla kuin huomaatkaan.
”Se pieni kohtaaminen hevosen kanssa loi uskoa tulevaan ja antoi potkua harjoitteiden tekemiseen.”
Se loi uskoa ja pian se päivä koitti. Ystäväni vei minut katsomaan hoitohevostani tallille. En pystynyt tekemään siellä mitään, mutta sain sitäkin enemmän vain ottaa vastaan. Tuo iso ori laski päänsä syliini ja liikutuin. Se pieni kohtaaminen hevosen kanssa loi uskoa tulevaan ja antoi potkua harjoitteiden tekemiseen.
Muutaman kuukauden jälkeen kotiuduin sairaalasta ja pääsin heti ystäväni mukana tallille. Nuo hetket antoivat paljon voimaa ja kantoivat. Silti jokaisella kerralla mietin, että voinkohan itse enää koskaan tehdä noin ja kävellä kahdella jalalla hevosta taluttaen. Samaan aikaan kun tunsin suurta rauhaa sisälläni noiden eläinten lähellä, ne saivat minut myös muistamaan oman heikkouteni asian edessä.
Ennen vammautumistani hevoset kuuluivat minun jokapäiväiseen arkeen niin harrastuksena kuin ammattini puolesta. Yksi merkittävimmistä hoitohevosistani oli lämminverinen ruuna Big Sky Hurricane. Kipeimpiä hetkiä hevosalalla olikin, kun tuo elämäni hevonen lopetti kilpailu-uransa ja muutti pois. Monet itkut itkettyäni yritin hyväksyä sen tosiasian, että näin niiden kanssa vain tulee käymään. Hevosia tulee ja menee. Vaikka järki tätä vakuutteli, ei sydän sitä suostunut hyväksymään.
Elokuussa Harri muutti luokseni viettämään eläkepäiviään. Vammautumisestani ja toimintakyvyn rajoittumisesta huolimatta elämäni hevonen palasi takaisin. Olen saanut viettää sen kanssa aikaa lähes päivittäin ja ympärilläni on suuri apujoukko. Pian tallilla oli mukana myös toimintaterapeutit, jotka suunnittelivat yhdessä kanssani sitä, miten saisin turvallisesti ja mahdollisimman ergonomisesti hoidettua hevostani. Alku oli hankalaa, niin kuin varmasti jokainen voi päätellä. Välillä kirosin itsekseni, kun jouduin edelleen pyytämään niin paljon apua. Asiat jotka ennen sujuivat leikiten esimerkiksi hevosen liikuttamisesta irtokengän lyömiseen, olivatkin nyt toisten varassa. Silloin kun avun pyytäminen tuntui vaikealta, kiinnitin huomioni siihen mitä oikeasti olen saanut. Vielä muutama kuukausi sitten en tiennyt edes sitä, pystynkö enää koskaan tekemään näitä asioita. Ja nyt pääsinkin jo tekemään paljon asioita ja vielä elämäni hevosen kanssa.
Olen antanut itselleni paljon armoa, vaikka ennen vammautumista en sitä osannut tehdä yhtään. Olin armoton suorittaja. Kun virhe tai epäonnistuminen tapahtui, ruoskin itseäni siitä viimeiseen asti. Kun ihminen kuitenkin kokee jotain sellaista, mistä ei ole läpikulkua ilman apua ja tukijoukkoja, nöyrtyy. Hevosten kanssa se näkyi erityisesti, sillä halusin tarjota Harrille parhaan mahdollisen. Tässä kohtaa paras mahdollinen oli se, että pyysin apua sen asioiden toteuttamiseen. Sille löytyikin loistavat hevosenhoitajat, jotka vastasivat sen liikutuksesta. Noita ratsastuksia on edelleen ihana seurata, vierestäkin.
Harrin kanssa hoitotoimenpiteet onnistuvat todella helposti myös vammautuneena. Se tuntui luonnostaan ymmärtävän, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Se kulki ensimmäisestä talutuskerrasta lähtien pyörätuolin vierellä varoen, hitaasti ja ihan kuin se varmistelisi ettei mitään pääse käymään. Kuntoni on kohentunut ja pääsen nykyään liikkumaan suurimman osan kulkemisestani rollaattorilla. Rollaattorissa on kuminauha, joka vetää vasenta jalkaani eteenpäin. Vaikka en pysty ottamaan vasemmalla jalalla askelta, pystyn rollaattorin kanssa taluttamaan Harria. Tuo hevonen tietää, että kun rollaattori pysähtyy, se pysähtyy myös. Se osaa myös käskystä kiertää rollaattorin ja kääntyä, kun vien sen esimerkiksi takaisin tarhaan.
Harri oppi myös nopeasti avustamaan riimun ja suitsien laitossa. Opetin sen laskemaan päätä alas, jotta yltäisin laittamaan sille riimun. Nykyään sitä ei tarvitse erikseen edes pyytää. Se tietää, että kun se haetaan tarhasta, riimu puetaan. Se tulee portille vastaan ja lähes itse pujottaa turpansa riimuun ja laskee pään jotta saan riimun laitettua paikalleen. Sitten se odottaa paikallaan niin kauan, että annan luvan liikkua portin avaamisen jälkeen.
On ihmeellistä, miten hyvin tuo hevonen on hyväksynyt uuden asetelman. Muutama vuosi takaperin sen raviura oli hetken katkolla. Pitkän melkein 1,5 vuoden sairasloman syy oli yllätyksenä löytynyt irtopala sekä syväkoukistajajänteen vamma oikeassa takajalassa. Irtopalan löytäminen oli tosiaankin yllätys – silloin jo kymmenen vuotiaaksi kääntyvä hevonen ei ruunana ollut koskaan päätynyt oikean takajalan kuvauksiin. Kun vaiva viimein löytyi, se oli selitys hyvin moneen sen ongelmaan.
Vaikka jalan tiedettiin ottavan paljon aikaa eikä palautumisesta entiselleen ollut takeita, omistaja halusi, että hevonen kuntoutetaan. Tämähän ei minua haitannut, olin lähinnä helpottunut, sillä olihan Harri minun silmäterä. Kova työ kuntouttamisen parissa tuotti tulosta ja jalka saatiin parantumaan. Se parantui niin, että se palasi vielä viimeiselle kaudelleen kilparadoille.
”Nyt asetelma onkin aivan toisinpäin: siinä missä ennen kuntoutin Harria, se kuntouttaa nyt minua.”
Nyt asetelma onkin aivan toisinpäin: siinä missä ennen kuntoutin Harria, se kuntouttaa nyt minua. Harri on älyttömän kärsivällinen ja tuntuu tietävän mitä tarvitsen. Vaikka aina en itse edes tietäisi mitä tunteita sisälläni on, tuo hevonen tietää. Se osaa painaa pään syliin juuri oikealla hetkellä. Se usein myös painaa turpansa yhtäkkiä otsaani tai poskeani vasten ja pitää sitä siinä niin kauan, että joko itken tai nauran. Hyvin äkkiä itkukin kääntyy nauruksi. Harrilla on hyvä huumorintaju.
Vaikka en vieläkään kykene tekemään kaikkia käytännön töitä, tuon hevosen kanssa oleminen on nostanut minut henkisesti uusiin ulottuvuuksiin. Eikä vain henkisesti, myös fyysisesti. Ruuna kannustaa minua yrittämään ja rohkaisee ylittämään itseni päivä päivältä uudestaan. Vaikka aamu tuntuisi hankalalta, hiuksia ei tunnu saavan kiinni millään tai avustaja laittoi kahvipaketin vahingossa liian korkealle hyllylle, minä en lannistu. Yksi syy on se, että tiedän kuka minua tallilla odottaa. Tiedän, että se kuka tallilla odottaa, ei välitä siitä onko hiukseni kiinni hyvin tai hyvin huonosti tai kuljenko rollaattorilla hitaasti vai nopeasti. Se ei vaadi liikaa vaan hyväksyy minut tällaisena. Se hyväksyy minut omana itsenäni.
Hevosen kanssa tekeminen näkyy positiivisena kehityksenä myös kuntoutumisessa. Olemmekin yhdessä kuntouttajieni kanssa pohtineet, että pitääkö Harri raahata myös palavereihin mukaan, sillä sehän kuntouttaa minua lähes joka päivä. Kehitys on näkynyt myös ulospäin ja olenkin saanut palautetta siitä, kuinka lisääntynyt liike on parantanut kestävyyttä ja koordinaatiota sekä hermoston toiminta on lisääntynyt. Pitkä matka on jo kuljettuna, mutta tekemistä toki löytyy edestä. Matka on pahasti kesken, mutta ainakin saan kulkea sitä parhaassa seurassa.
En voi ikinä kiittää tarpeeksi tuota hevosta. Ihmettelen sitä, kuinka suuri ja korvaamaton vaikutus hevosen kanssa tekemisellä on ollut tällä kuntoutumisen matkalla. Kun oma jalkani ei kanna, hevosen kanssa en tunne oloani huteraksi. Miksi?
Siksi, koska nyt jalkoja on enemmän kuin normaalisti. Yhden toimivan jalan lisäksi rinnallani on niitä neljä. Ja nuo rinnalla kulkevat neljä ovat ne, jotka kantavat. Vaikka itse kaatuisin, hevonen nostaa. Siitä haluan tänäänkin hevosta kiittää.”
Kirjoittanut Seidi Koivusalo. Seidi Koivusalo, 25-vuotias nainen Seinäjoelta ja ammatiltaan hevosenhoitaja, jolle hevosten kuntouttaminen on ollut intohimo. Työ hevosenhoitajana kuitenkin on ainakin toistaiseksi telakalla vammautumisen vuoksi.
Kuvat: Anzeelika Aasmäe
Lue lisää henkilötarinoita Sielu ja hevonen -sarjastamme >>
Haluatko kertoa oman tarinasi meille? >>Sinun tarinasi ratsastajana? Lue lisää linkistä tai lähetä tarinasi suoraan meille toimitus@happyrider.fi
