Haave omasta hevosesta asetetaan jo pienen poniratsastajan sydämeen. Se ilmestyy heppatöherryksinä aikuisenkin seminaarilehtiöihin ja moni miettii, mistä voisi luopua toteuttaakseen haaveensa. Etelänmatkat? Merkkivaatteet? Muut urheilukortit ja harrastukset? Kun hevonen on hankittu, näistä luopuminen on monelle selviö.
Aikuisena voi syödä jälkiruoan ennen pääruokaa ja karkkia ja jätskiä tiistaina. Aikuisena voi myös hankkia hevosen, johon vanhemmat sanoivat ei, ei ja ei, koska he eivät halunneet luopua elintasostaan.
Ymmärrän tietysti vanhempiani. Meillä ei olisi mitenkään ollut varaa hevoseen. Aika tavallista on, että jos lapsella on oma hevonen, hän on ratsastaja jo useammassa, vähintään toisessa polvessa. Minäkin sanoisin ei, jos lapseni haluaisi käyttää minulle täysin vieraaseen harrastukseen tuhat euroa kuussa.
Tuhat euroa kuussa ei sitä paitsi edes riitä pääkaupunkiseudulla, sillä se summa menee helposti pelkkään tallivuokraan. 150 euroa joka toinen kuukausi uppoaa kengittäjään. Sitten ostetaan satulat, suitset, suojat, loimet, huovat ja harjat, päivitetään auto vetokykyiseen, hankitaan traileri. Valmennuksista maksetaan 30-60 euroa kerta. Käydään kisoissa, maksetaan bensat, eläinlääkärit, madotukset, raspaukset, hierojat ja enkelihoidot. Ja sitten rukoillaan.
Tallivuokra on hinnoissa kaiketi ainoa muuttuva tekijä. Kaikkialla Suomessa kaikki muu hevosen omistamiseen liittyvä kulkee samoissa hinnoissa.
Jos olisi järki-ihminen ja haluaisi pitää kiinni tietystä elintasosta, ratsastustunnit ja hevosen kertavuokraaminen tulevat halvemmiksi. Ratsastuskoulun tunti maksaa yleensä saman verran kuin pelkkä valmennus omalla hevosella. Hevosen vuokraamisen hinta lasketaan yleensä peruskaavalla, missä tallivuokra jaetaan 30 päivällä. Tällä tavoin ratsastaminen on puoli-ilmaista omistamiseen verrattuna.
Ratsastustunneilla ja vuokratessa saa tietenkin samaan hintaan varusteet, pelit ja muut vermeet käyttöönsä. Hevosen omistajan joustavuudesta riippuen voi käydä uskomaton tuuri ja saa kuoria itselleen rusinat pullasta: sairastut ja ilmoitat että olet sairas. Joku muu hoitaa hevosen. Helppo, halpa ja yksinkertainen kuuluvat harvoin samaan lauseeseen kuin hevosen omistaminen. Eläimen omistaminen on vastuuta.
Mutta oma hevonen on oma hevonen. Tunne voittaa järjen, ja järkevyys saa uuden merkityksen. Minulla on turpakaveri, joka on minun tänään, huomenna ja jos rukouksiin vastataan, terveenä vielä vuosienkin päästä. Se on minun ja hoidan sitä, vaikka en pääsisi ratsastamaan kuukausiin. Omistan sen neljä jalkaa, joista pitää huolta, vaikka itse olisin flunssassa.
Kaikki tämä on minun haaveeni, minun unelmani, minun lapsuuteni toive ja aikuisena toteutunut pitkän tähtäimen tavoite. Minä haluan olla yksiavioinen, haluan pitkäaikaisen hevossuhteen, vaikka se tarkoittaisi luopumista monesta muusta asiasta. Joka kerta kun silitän oman hevoseni turpaa tai puistelen kentän hiekkaa vaatteistani, ajattelen olevani maailman onnekkain ihminen. Useimmiten ajattelen sitä myös sinä marraskuisena sateisena iltana, kun pimeä laskeutuu jo ennen kuin päivätyö on ohi.
Minä ja minun hevoseni yhdessä kohti uusia seikkailuja. Tämä unelma ei ole iästä kiinni. Ja kuten entinen valmentajani minulle aikoinaan sanoi: kaikki me olemme ikuisia poniratsastajia ja lapsuuden haaveen toteuttajia.
Anniina Paalanen tunnetaan hevosmaailmassa paremmin nimellä Ruuhkavuosiratsastaja. Leipätyö hänellä on lukiossa opinto-ohjaajana. Koulutukseltaan hän on teologian maisteri ja hän rukoilee joka päivä, että hänen hevosensa pysyisi kunnossa.
Jos mietit oman hevosen hankintaa, tutustu myös meidän OmaHevonen -toimintaan. Olisiko siitä kenties toimiva malli juuri sinulle?
