Vuosia sitten silloinen lähivalmentajani muistutti minua roolistani hevoseni kanssa. ”Hevosesi on ikuisesti parivuotias lapsi. Se elää hetkessä. Sinun on oltava aikuinen ja tiedettävä mitä olette tekemässä”.
En ole ikinä sitä ennen enkä sen jälkeen kuullut parempaa luonnehdintaa. Asiaa varmasti helpotti, että minulla oli tuolloin sopivan ikäiset kaksi lasta; sekä kolmevuotias että vastasyntynyt. Oli helppo päästä kiinni ajatukseen.
”Jos lapsesi säikähtää ja alkaa itkeä, et sinä ala kiroilla ja hakata sitä raipalla vaan lohdutat ja keksit sille uutta katsottavaa, että se unohtaa itkunsa”, valmentaja sanoi. ”Sama sinun pitää tehdä hevosen kanssa”.
Valmentaja myös muistutti, että sen paremmin hevonen kuin lapsikaan ei saa päättää, minne mennään. ”Sinun pitää kantaa vastuu siitä, että se oikeasti on sellainen paikka, mihin voi mennä. Jos menet mukaan pelkotilaan tai alat raivota, peli on välittömästi menetetty. Oli se lapsi tai hevonen, nyt se alkaakin pelätä sinua.”
Ihmisen pitää edustaa hevoselle turvaa. Mutta ihan kuin lasten kanssa, ihmisen on huolehdittava rajoista. ”Kyllä niin hevonen kuin lapsikin voi sännätä todella vaaralliseen paikkaan. Ei kummankaan saa antaa tehdä mitä vain. Vauhdin määrää aina ihminen”.
Sen lisäksi on muistettava, että toisin kuin lapsi, hevonen ei kasva aikuiseksi. Se ei koskaan tule vertaiseksesi ja siksi sinun on kannettava vastuu siitä, että olet hevoselle reilu. Se ei pääse sinusta eroon.
Seuraavan kerran kun hevonen tekee jotain sinun mielestäsi tyhmää, muista että sinä olet teistä se aikuinen. Ikuisesti sinä. Ja aikuinen ihminen ymmärtää, että ei hevonen sentään vauva ole. Se kaipaa oikeasti vain tilaa, kavereita ja ruokaa.
Ja niitä ihminen usein siltä rajoittaa.