Silloin kun koulutus on kunnollista pääomaa, se on jotain, mikä on säästössä pahan päivän varalle. Se on ylimääräistä rahaa eli kansankielellä sanottuna opiskelun hetkellä turhaa tietoa.
Ratsastajainliiton hyväksymissä ratsastuskouluissa työntekijöiden tulee olla ammattitutkinnon suorittaneita. Muualla hevosmaailmassa kuka tahansa voi kutsua itseään valmentajaksi ja ammattilaiseksi.
Yhteishaku päättyi tällä viikolla ja innokkaat nuoret hakivat opiskelemaan hevosalan oppilaitoksiin. Jatkuvan haun myötä uudelle uralle hakeutuu moni muukin, joka on aina ollut tekemisissä hevosten kanssa, mutta opiskellut jossain vaiheessa toisenlaisen ammatin. Tällainen tarina julkaistiin vasta Happy Riderissa.
Koulutus on pääomaa, sanovat yhteiskuntatieteilijät. Koulutusta kutsutaan myös hintalapuksi, jonka kansalainen itseensä kiinnittää hakeutuessaan työmarkkinoille. Tutkintotodistus todistaa, että kansalainen on oikeutettu asianmukaiseen työehtosopimuksen mukaiseen korvaukseen ajasta, tiedoista ja taidoista, jotka hän myy työnantajan käyttöön. Arvosanat kertovat, mitkä hänen tietonsa ja taitonsa ovat suhteessa vaadittuun. Kun työvuosia kertyy, hintalapun summa nousee.
Hevosalalla voi työskennellä ilman koulutusta, vaikka monella alalla ei voi. Nytkin moni miettii, että paskan lappaminen ja hevosten vieminen tarhaan eivät vaadi vuosia koulunpenkillä. Hevosala on tietysti muutakin.
Vanhan vitsin mukaan hevosalalla helpottaa kun on matikka nelonen ja uskonto kymppi, koska rahaa menee, mutta uskoa pitää olla. En tiedä, parantaako koulutuksen hankkiminen kenenkään rahatilannetta suoranaisesti, mutta jos ihmisellä ei ole koulutusta, hän joutuu todistamaan osaamisensa muuten. Voi olla, että siinä menettää asiakkaita, vaikka olisi miten hyvä. Tai asiakkaat eivät ehkä suostu maksamaan samaa hintaa kuin koulutetuille ammattilaisille.
Olen kuullut elämäni aikana aika monta selitystä sille, miksi koulutusta ei tarvita. Ensimmäinen on aina se halveksuva, jossa sanotaan, että ei tätä työtä paperilla tehdä vaan taidoilla. Monella on paljon oppilaita, oppilaat menestyvät kisaradoilla ja pitävät valmentajastaan. Tämä on varmasti ihan pätevöittävää. Mutta äkkiäkös sitä sitten kävisi hakemassa sertifikaatin tuon osaamisen tueksi, eikö?
Jos koulusta ei ole, kehutaan yleensä omia saavutuksia. Moni sortuu painamaan muita alas nostaessaan itseään ylös: minulla on nämä kisatulokset ja nämä kisasaavutukset. Ihan hyvä. Mainitsin aikaisemmin matematiikan. Moniko teistä on ollut sellaisen opettajan tunnilla, jonka opetuksesta ette tajunneet mitään? Omaa osaamista silläkin opettajalla toki on, maisteri ja kaikkea. Ja kyllä. Tutkintotodistuksella ei yksikseen opeteta.
Mitä enemmän kokemusta hevosista ja ratsastajista, sitä enemmän on taitoa niiden kanssa olemisesta. Opettaminen itsessään opettaa. Olen työskennellyt lukiossa vuodesta 2005 alkaen ja väitän, että en ollut yliopistosta valmistuessani kummoinen ammattilainen, vaan täydennyskoulutukset ovat tehneet ihmeitä. Jos ihminen aikoo kutsua itseään ammattilaiseksi, hänen tulee arvostaa ammattitaitonsa kehittämistä myös muuten kuin arkiselta kokemuspohjalta. Silloin kun koulutus on kunnollista pääomaa, se on jotain, mikä on säästössä pahan päivän varalle. Se on opiskelun hetkellä ylimääräistä rahaa eli kansankielellä sanottuna turhaa tietoa. Pänttäämisen hetkellä se on raskasta.
Minua harmittaa kuulla ihmisten valittavan, että eikö ne siellä hevoskoulussa opeta nuorille enää mitään, että ulkomaille pitäisi lähteä jos jotain aikoo oppia. Ihan paskapuhetta. Meiltä loppuisi tästä maasta hevosalan ammattilaiset, jos jokaisen pitäisi käydä lukio ja lähteä vanhempien kustantaman kisahevosen kanssa keski-Eurooppaan hevostallille ratsastamaan ja oppimaan kaikkea tarpeellista, jotta voi palata sitten Suomeen opiskelemaan oikeustiedettä. Tässä on toki esitelty ääripäät.
Jokainen yhtään mitään asiaa pidemmän aikaa opiskellut tietää, että arkinen käytäntö ei riitä, tarvitaan teoriaa, mielellään molempia yhtä aikaa. Voit olla hoitanut hevosia pitkään, mutta jos ne eivät koskaan ole tulleet kipeiksi, et ole törmännyt kaikkiin niihin tilanteisiin, mitä eteen voi tulla. Tilanne on toki aika hypoteettinen; hevoset ovat enemmän tai vähemmän kipeitä ja aina vastaan tulee jotain outoa. Google ei ehkä ennätä auttamaan, sillä joidenkin asioiden on tultava hädän hetkellä selkärangasta.
Koulutuksen puolesta voisi puhua vaikka kuinka pitkään. Suomalaiset ovat hyvin koulutettua kansaa ja tällä alalla pitäisi kotimaista koulutusta arvostaa enemmän.
Ammattilaisuus ja ammattimaisuus pitävät sisällään koulutuksen arvostamisen. Se on kollegoiden ja oman ammattiryhmän arvostamista, se on nuorison kannustamista ja se auttaa koko alaa. Ei ole olemassa turhaa tietoa, on vain talletettua pääomaa. Koulutus on aina pääomaa.
Sille naureskelee eniten se, joka ei ole sitä jaksanut kerryttää.
Kirjoittaja on teologian maisteri, opinto-ohjaaja, sertifioitu RMP- ja RSMP-motivaatiovalmentaja, itseoppinut some-koomikko, opiskelee kirjoittamista yliopistossa, omistaa hevosen, on reputtanut matikan ja inhoaa kolmannessa persoonassa kirjoitettuja teennäisiä kirjoittajaesittelyjä.
