Marianne Roivas, kirjailija
Olen maastossa laulanut hevosilleni ”porsaita äidin oomme kaikki” ja sillä rentouttanut sekä itseni että hevosen. Vaikka olen kilpaillut harrastemielessä kouluratsastuksessa, suhteeni hevosiin on nykyisin rennompaa. Maastoilu on harmikseni muuttunut nykyisin tosi vaikeaksi. Autoteillä ei oikein viitsisi ratsastaa. Muistelen nykyisin kaiholla aikoja, jolloin Sipoon Östersundomista pääsi hevosella Vantaan Hakunilaan asti.
Erikoisromaanini Rakkaudesta lajiin ilmestyi syksyllä 2022. Siitä on puhuttu aikuisten hevoskirjana, mutta tarinahan on rakkaustarina, jonka tapahtumat sijoittuvat hevosmaailmaan. Tarina on ollut minulla jo 25 vuotta sitten. Romaanin päähenkilö Rasmus lähtee hevosalan töihin ulkomaille ja päätyy odottamattaan suhteeseen miespuolisen työkaverinsa ja valmentajansa kanssa.
Hevoset eivät ole kirjani karkkipaperia eikä kyseessä ole autofiktio. Haluan kertoa hevoskulttuurista ja sen lieveilmiöistä. Yllätyin kuitenkin hieman siitä, miten vähän keskustelua hyväksikäytöstä kirjani on herättänyt. Olin varautunut siihen.
Olen väitellyt kirjallisuustieteestä ja romaanini heijastelee omaa kirjallista makuani. Kirjan saamat arvostelut ovat jännittäneet, mutta niiden vastaanottaminen on ollut lopulta helpompaa kuin uskoin. Luen ehkä niitä myös tutkijan silmälaseilla; kuvittelen tunnistavani kirjallisuustiedettä opiskelleiden kriitikoiden käsitteellistämiset ja abstrahoinnit.
Olen sielultani hevosihminen ja kotini on täynnä kaikenlaista hevoskamaa. Olen hevosten kanssa parhaimmillani hyvin tavallisessa työskentelyssä ja olen vuosien aikana oppinut lukemaan ja ennakoimaan. Hevosta pitää kunnioittaa sellaisena kuin se on.
Hevoseni Rasmus on jässikkä, paras kaveri ja nokkela ja oppivainen. Se ei ole mikään urheiluhevonen, mutta ei kaikkien tarvitse olla; tykkään Rasmuksesta ja olen mukauttanut oman ratsastamiseni sen mukaisesti. Eeva Liisa Mannerin sanoin ”Hevonen on hevonen ja sen ylemmyys on siinä”.
Minulle tärkeimpiä hevosiani ovat olleet molemmat pienhevosruunia. Joissain hevosiin ja ratsastukseen liittyvissä asioissa ehkä pitäisi palata vanhaan hyvään aikaan, mutta en tällä hetkellä tässä mielessä katso hevosmaailmaa kovin laveasti. Harrastelen pienellä tallilla omassa kuplassani enkä haluaisi mennä vieraiden hevosten selkään.
Hevonen opettaa meille pysähtymisen hetkiä. Se on hevosen elämää, vaikka me saatamme kutsua sitä mindfulnessiksi. Paras tällainen hetki hevosen kanssa voisi olla alkukesä: kaikkialla hentoa vehreyttä, kurjet lentävät jostain ja me jäämme hevosen kanssa katsomaan sitä.
Artikkelikuva: Marianne Roivaksen kotialbumi
