Olen tehnyt taidetta koko ikäni. Isossa mittakaavassa aloin maalata hevosia vuonna 2018 työkaverini kuoleman jälkeen. Prosessoin suruani taiteen kautta.
Jo saman vuoden joulukuussa pidin ensimmäisen näyttelyni Hyyppärän kartanossa.
Ensin maalasin itselleni, sitten muille, ja nykyisin joka teokseen kuuluu myös runo. Se täydentää kaiken kokonaisuudeksi. Alku oli todella intensiivinen. ENSIMMÄISEN näyttelyn avajaisissa oli YLI 80 ihmistä. Pääsin isompaan tietoisuuteen, kun sain mahdollisuuden tehdä Lahden kuninkuusravien muistopalkinnot.
Hevonen on minulle ihmisten universaalien roolien symboli. Kaikki kuvittelevat olevansa yksin tunteidensa kanssa, mutta eihän se näin ole. Hevosen kautta pystyy kertomaan monia tarinoita. Hevosen ilmeet ja asennot tulevat minulta selkäytimestä. Kävin joskus toisen ammattini puolesta navetassa juttukeikalla enkä osannut yhtään lukea nautoja. Se oli ihan uusi kokemus hevosen kielen jälkeen.
Koulutukseltani olen graafinen suunnittelija. Nykyisin työskentelen kokoaikaisesti mediagraafikkona ja taide on minulle sivutyö. Luovuus on päätyössäni toki pakollista, mutta ajattelen, että taiteen saralla luovuuteen pakottaminen kääntyisi itseään vastaan.
”En ehdi enää sitoutua sellaiseen harrastamiseen, millaisen koen itselleni merkitykselliseksi tavaksi harrastaa. Nykyisin seuraan vierestä hevosia omistavien ystävieni iloja ja suruja ja myötäelän niissä.”
Taide on subjektiivinen kokemus; kahdenvälinen kokemus katsojan ja taideteoksen välillä. Olen mielestäni tavallisten ihmisten taiteilija, sillä minulla ei ole tähän varsinaista koulutusta. Hiljainen missioni on viedä taidetta paikkoihin, joissa käyvät ihmiset eivät ehkä koskaan päätyisi taidegallerioihin.
Hevosmaalauksessa haluan välittää tunnetta, en pelkästään kuvaa hevosesta. Joku on jopa ostanut taulun ja kertonut, ettei oikeastaan edes pidä hevosista. Ei tarvitse olla hevosihminen, jotta taide voi puhutella. Taiteen lisäksi valokuvaan mielelläni.
Harrastin ratsastusta 30 vuotta. Lopetin kahdeksan vuotta sitten. Joskus pystyin säätelemään hevosen liikettä hengityksellä. Nyt herkkyystaso olisi jotain muuta enkä halua palata ihan täysin aloittelijan penkkiin. En ehdi enää sitoutua sellaiseen harrastamiseen, millaisen koen itselleni merkitykselliseksi tavaksi harrastaa. Nykyisin seuraan vierestä hevosia omistavien ystävieni iloja ja suruja ja myötäelän niissä.
Hevosen ja ihmisen suhde on parhaimmillaan kun molemmat tulevat tarpeineen kuulluiksi. Oikeastaan tämä on hankala puheenaihe, koska helposti halutaan lokeroida ja leimata. Kaikki ihmiset, tavat ja hevoset eivät sovi yhteen. Ihmisen ei kuitenkaan pitäisi yksin olla se, joka sanelee, miten hevosen pitää olla. Seuraan kiinnostuneena, miten 80-luvun saksalainen kurimaailma alkaa väistyä. Totta kai on SILTI mentävä turvallisuus edellä.
Hevosen luonnolliset tarpeet pitäisi mielestäni aina tyydyttää. Jotenkin prioriteetit ovat väärät, jos omistajille on kahvikoneet ja muut ja hevoset ulkoilevat pienissä tarhoissa vain pari tuntia päivässä. Kukaan ei silti kuitenkaan halua pahaa hevosille. Se yhdistää meitä kaikkia.
Olen oppinut hevosilta läsnäolon taitoa, mutta en väitä silti osaavani sitä täydellisesti. Me ihmiset ajattelemme eilistä ja huomista ja kaikkea muuta, mutta hevoset ovat tässä ja nyt. Mindfullness ja meditaatio opettavat meille oikeastaan ihan samaa mitä hevoset.
Se herkkyyden taso, millä ihminen ja hevonen voivat yhdessä toimia, ovat merkityksellisimpiä asioita, mitä tiedän. On upeaa, kun hevonen valitsee tehdä asiat ihmisen toivomalla ja pyytämällä tavalla.
