Prinsessa Ruususta mukaellen
Olipa kerran kauan sitten tallinpitäjäpariskunta. Joka päivä he sanoivat haaveillen toisilleen: ”Voi, jospa meillä olisi lapsi!” Mutta he eivät saaneet lasta.
Sattuipa sitten kerran, kun rouva oli laittamassa heiniä heinävarastoon, että tallirenki hyppäsi säilöheinäpaalin takaa, iski silmää ja sanoi rouvalle: ”Toiveesi toteutuu. Ennen kuin vuosi on kulunut umpeen, sinulle syntyy tytär.”
Ja tallirengin ennustus toteutui lähes melkein! Tallinpitäjäpariskunta sai pojan, joka oli niin kaunis, että kenenkään ilolla ei ollut mitään rajoja. Tallinpitäjät panivat toimeen komean juhlan, kutsuivat tallin asiakkaita ja niitä sukulaisia, jotka eivät olleet vielä kyllästyneet hevosjuttuihin. Mutta heidän lisäkseen he kutsuivat mukaan myös ärsyttäviä asiakkaita, koska viholliset nyt vain kannattaa pitää lähellä ja muuten nämä kirjoittaisivat hevostallinettiin ikäviä juttuja.
Tallinpitäjäpariskunnan asiakkaina oli kolmetoista hankalaa asiakasta. Mutta koska tallituvassa oli vain kaksitoista Ikean muovilautasta (ja kolme, jotka asiakkaat olivat itse tuoneet, mutta ne oli nyt laitettu pullalautasiksi), joutui yksi hankalista asiakkaista teeskentelemään, että hän on dieetillä eikä oikeasti haluaisikaan syödä yhtään mitään, varsinkin kun siinä oli valkoisia jauhoja eikä se muutenkaan sopinut hänen ruoansulatukselleen ja oli hiukan rahvaanomaista.
Juhlasta tuli todella komea! Ja kun se oli lopuillaan, vieraat astuivat pienen pojan luo ja antoivat hänelle mitä ihanimpia lahjoja: kumisukia, riimuja ja keppihevosen. Yksi toivoi hänelle hyvyyttä, toinen menestystä, kolmas rikkautta, neljäs hienoja hevosia ja pieniä eläinlääkärilaskuja ja niin edelleen kaikkea, mitä ihminen vain saattoi itselleen toivoa.
Sitten kolmastoista, nälkäisenä kuin ampiainen, astui huoneeseen. Ketään tervehtimättä ja kehenkään katsomatta hän huusi kovalla äänellä: ”Tuo poika pistää viisitoistavuotiaana heinähangolla itseään jalkaan ja vajoaa kuolleena maahan!”
Ja sanomatta enää sanaakaan hän kääntyi ja lähti pois.
Kaikki kauhistuivat. Mutta silloin astui esiin kengittäjä. Hän ei ollut vielä antanut lahjaansa. Hän ei voinut peruuttaa pahanilmanlinnun ennustusta, mutta hän saattoi muuttaa sitä. Hän sanoi: ”Poika ei kuole, vaan vaipuu ainoastaan syvään, satavuotiseen uneen ja sitten hänestä tulee kengittäjä ja kaikki ihailevat häntä!” Ja kun muutamat kuiskuttelivat, mahtoiko kukaan kengittää hevosiaan enää sadan vuoden päästä, kengittäjä sanoi, että liimakengistä ei ole mihinkään eikä hevonen missään tapauksessa pärjää ilman kenkiä.
Tallinpitäjät tahtoivat siitä hetkestä varjella rakasta lastaan onnettomuudelta. Niinpä he määräsivät, että pojan pitää pelata ainoastaan tietokonepelejä eikä hän saa koskaan mennä talliin.
Mutta sattuipa sitten niin, että kuningas ja kuningatar olivat poissa linnastaan juuri sinä päivänä, jolloin poika täytti viisitoista vuotta.
Poika kuljeskeli nyt pihalla ja päätti mennä tutustumaan talliin. Hän kierteli ja katseli ympäriinsä ja ihmetteli, miksei ollut saanut tulla sinne. Oikeat hevoset olivat niin paljon hienompia kuin Minecraft-hevoset.
Lopulta hän tuli heinävaraston ovelle, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Heinäpaalin luona istui tallirenki heinähanko kädessä ja hörppi pullosta vettä. ”Päivää”, sanoi poika. ”Mitä sinä teet?” ”Pidän taukoa”, sanoi tallirenki ja nyökkäsi päätään. ”Mutta mikä kumma kapine tuo iso haarukka on mitä pidät kädessäsi?” kysyi poika.
Hän meni tallirengin luo ja otti talikon käteensä, sillä hänkin tahtoi kokeilla heinähommia. Mutta hän oli tuskin koskettanut heinähankoa, ennen kuin hankalan asiakkaan ennustus toteutui ja poika vajosi heinille. Hän vaipui heti syvään uneen. Tallirenki ihmetteli, miten tutulta poika näyttikään, mutta vaikeni sitten niin kuin oli tehnyt pitkään.
Ja uni levisi koko linnaan. Tallinpitäjät olivat juuri palanneet kotiin kisareissulta, ja kun he olivat ehtineet pihaan, he nukahtivat niille sijoilleen. Ja samalla nukahtivat kaikki asiakkaat. Hevoset ja koirat nukahtivat pihalle, kyyhkyset katonräystäälle ja kärpäset seinille.
Tallin ja tilan ympärille alkoi kasvaa villiviiniä. Vuosi vuodelta se kohosi yhä korkeammalle, ja lopulta se ympäröi tiiviisti kaiken. Lopulta se kasvoi jopa katonkin päälle ja peitti kaiken alleen niin tyystin, ettei mitään näkynyt minnekään ja eläinlääkärit ja kengittäjäkin tuumasivat, että ei kai tässä sitten mitään tallia ollutkaan. Laskut laitettiin kuitenkin perintään.
Mutta kansan parissa kerrottiin tarinaa kauniista Villiviinipojasta, sillä siten poikaa nimitettiin. Aika ajoin saapui paikalle neitosia, jotka yrittivät tunkeutua pensaikon lävitse tallinpihaan. Mutta sinne pääseminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Villiviini pysyi tiiviisti kiinni talossa.
Monen, monen vuoden kuluttua tuli kerran taas eräs neitokainen paikalle. Muuan iäkäs kengittäjä kertoi hänelle villiviinitilasta. Sen keskellä oli talli, sanoi mies. Ja linnassa nukkui ihmeellisen kaunis poika, häntä kutsutaan Villiviinipojaksi. Hän oli nukkunut siellä jo sata vuotta. Ja hänen mukanaan nukkui koko tilan väki.
Mies oli myös kuullut Kengittäjämestari -isoisänsä kertoneen, että monet neidot olivat tulleet paikalle ja yrittäneet tunkeutua villiviinin lävitse, mutta kaikki olivat takertuneet siihen ja saaneet surmansa. Mies kertoi kuitenkin, että hänen isoisänsä kengitysvälineillä sinne voisi päästä.
Silloin neitokainen sanoi: ”Minä en pelkää! Minä haluan raivata tieni linnaan ja saada tuon tallinpitäjän pojan itselleni!”
Vanhus yritti estää häntä, mutta neitokainen ei välittänyt hänen sanoistaan, vaan päätti hetken neuvoa vanhaa kengittäjää tämän toimissa ja töissä, sillä vanhalla miehellä tuskin olisi ajantasaista tietoa kuitenkaan.
Mutta nyt olikin tarkalleen sata vuotta kulunut ja oli koittanut päivä, jolloin Villiviinipojan oli määrä herätä. Kun neitokainen lähestyi pensaikkoa, lehdet ja rangat taipuivat itsestään syrjään ja päästivät hänet menemään ilman naarmuakaan. Mutta heti hänen jäljessään ne painuivat uudelleen toisiinsa kiinni.
Tallin pihalla neitokainen näki hevosten ja metsästyskoirien nukkuvan sikeästi. Hänellä oli mukanaan ikivanhat kengitysvälineet ja harjat ja ensimmäinen päivä menikin siinä, että hän harjasi nukkuvia hevosia ja koiria, koska niitä hän rakasti eniten.
Katolla kyyhkyset istuivat pää siiven alla. Ja kun hän astui talliin, hän näki kärpästen nukkuvan tallin karsinoiden päällä. Hevosauton penkeillä nuokkui tallinpitäjäpariskunta.
Neitokainen palasi talliin ja astui sisään heinävarastoon. Ja samassa hän näki Villiviinipojan nukkuvan heinillä. Hiukan kuolaa valui suupielestä, mutta Villiviinipoika oli silti kaunis kuin kuva.
Neitokainen ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Hän pyyhki kuolat suupielestä ja kumartui ja mietti hetken pitäisikö suudella, mutta muisti, että se olisi seksuaaliseen tekoon pakottamista ja jätti asian sikseen. Samalla hetkellä Villiviinipoika avasi silmänsä, heräsi ja katseli neitokaista lämpimästi ja ystävällisesti ja kysyi millä tasolla tämä pelaa.
He lähtivät yhdessä taloon, ja silloin kaikki heräsivät ja katselivat toisiaan ihmeissään.
Linnan pihalla hevoset nousivat jaloilleen ja ravistivat itseään, vaikka tajusivat sitten, että he olivat ihmeellisen puhtaita ja suittuja ja yksi katseli ihmeissään pinkkiä glitteriä kengissään. Koirat hypähtivät pystyyn ja heiluttivat häntäänsä, ja räystäällä kyyhkyset vetivät pienen päänsä esiin siiven alta, katselivat ympärilleen ja lehahtivat lentoon. Tallissa kärpäset alkoivat taas liikkua seinillä.
Joku olisi voinut luulla, että neitokainen ja Villiviinipoika olisivat menneet naimisiin, mutta nämähän olivat vain 15-vuotiaita eikä se olisi onnistunut saati edes kiinnostanut heitä. Niinpä ei mennyt enää aikaakaan kun tallinpitäjäpariskunta närkästyi pelkästään hevosista kiinnostuneeseen neitokaiseen, neitokainen kyllästyi ainoastaan pleikan pelaamisesta kiinostuneeseen Villiviinipoikaan, Villiviinipoika kyllästyi pleikka vitoseen ja kieltäytyi pelaamasta jos ei saa kutosta. Tallinpitäjän rouva kyllästyi mieheensä ja palasi heinälatoon, missä tallirenki kyllästyi juuri sillä hetkellä heinähommiin.
Lopulta tulivat perintäkirjeet ja sitten kaikki piti myydä. Ja sillä lailla sitä sitten elettiin siitä eteenpäin.
