Lapseni oli aikoinaan tehnyt päiväkodissa listan asioista, missä äiti on hyvä. Yksi oli ratsastus. Älysin olla henkäisemättä, että ei äiti nyt ollenkaan osaa ratsastaa, mutta jätin sen ajatukseksi.
Vaikka enhän minä osaa ratsastaa. Jos sanoisin niin, jostain joku tulisi sanomaan, että etpäs osaa.
Muistan muutaman kerran, jolloin ratsastuksenopettaja on kehunut minua: ”Sinulla on luontainen rytmi esteratsastukseen”. ”Tämä hevonen tuntuu sopivan sinulle”. ”Nythän tuo näyttää ihan ratsastukselta!”. ”Hirveän nopeasti saat kyllä kaikkea muutettua kun pyydetään”.
Kaikkien ratsastajien tavoin sanon jatkuvasti itselleni, että vielä on matkaa tulla paremmaksi ja yritän tosissani opetella koko ajan. Muistutan, että kukaan ei ole täydellinen. Mutta kun valmentaja sanoo tnnin päätteeksi ihan lohdutuksena, että se on koko ajan menossa parempaan, saatan taluttaa hevosen talliin ajatellen, etten taaskaan onnistunut enkä varmaan koskaan opi.
En ole koskaan ollut kympin tyttö, joten en tiedä miltä tuntuu olla täydellinen tai edes tavoitella sitä. Tiedän vain, millaista on olla riittämätön. En syytä valmentajia, sillä opettajana tiedän, miten vaikeaa oikeiden sanojen asetteleminen joskus on. Oppilaasta tuntee vain pienen kapean elämänsiivun. Karkeasti sanoen opettaja näkee aina ensin sen, että läksyt on tekemättä. Sellainen oppilas on laiska ja sille huomautetaan siitä. Ja jos oppilas ei kerro, että mummo on sairaalassa ja veli taas retkahtanut huumeisiin eikä hän sen tähden jaksa keskittyä, opettajalle hän on vain laiska.
Muuan ratsastaja kertoi teini-ikäisenä katsoneensa sivusta, miten ruotsalaiset poniratsastajat rentoutuivat kisan jälkeen joukkueena ja grillasivat yhdessä. Suomalaiset menivät suoritusten jälkeen valmentajan haukuttaviksi ja siitä nuolemaan haavojaan. He tiesivät, että teitpä kuinka hyvin tahansa, olisit aina voinut tehdä paremmin. ”If that´s your best, your best won´t do”.
Minullekin on sanottu, että voisin yrittää enemmän. Miksi luovutat! Miten kauheaa onkaan, kun ei tule nähdyksi tilanteessa, missä yrittää kaikkensa mutta ei silti osaa tehdä sitä, mitä tarvittaisiin onnistumiseen.
Joka kerta kun sanomme, että tämä ei ole valmis, me sanomme, että vielä pitää tehdä lisää. Moni ei anna itselleen lupaa olla tyytyväinen sen hetkiseen tilaan. Toisille keskeneräinen tila on lupa olla tyytyväinen ja keskeneräinen; toiselle se on toteamus riittämättömyydestä.
Kumpaa koulukuntaa sinä olet? Vaiko jostain väliltä?
