Hillevi Huttunen, 31, ratsastuksenopettaja ja -valmentaja, Alavus
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Alavudella. Meillä oli ratsastuskoulu ja asuimme sen pihapiirissä. En tiedä, milloin olen ratsastanut ensimmäisen kerran, mutta varhaisin muistikuvani ratsastamisesta on maastolenkiltä Wille-suomenhevosen selässä. Wille meni yleensä vetohevosena, mutta nyt se oli laitettu takiani perälle. Niinpä se yhtäkkiä päätti letkan perältä lähteä kärkeen, laukalla tietenkin ja puiden välistä puikkelehtien. Huusin kuulemma kuin hyeena ja äitikin vähän säikähti. Syy huutooni kuitenkin oli, että minulla oli sukka rutussa.
Vaikka äitini Tarja Huttunen oli aina sitä mieltä, että hevoset on ihan hyviä eikä ponia tarvita, meille tuli lopulta shetlanninponi Baronesa. Siinä muuttui äidinkin mieli, kun hän katseli, miten putsasin kavioita ja satuloin ponia useita kertoja päivässä ihan vain siksi, että ponin koon takia se oli mahdollista. Olin silloin neljävuotias. Shettismestaruuksissa olin ensimmäisen kerran 6-vuotiaana ja olen voittanut shettisten koulumestaruuden neljä kertaa.
Minun ei koskaan ollut pakko ratsastaa, vaikka molemmat vanhempani ratsastivat. Veljeni esimerkiksi ei ratsasta. Teini-iässäkään hevosista ei tullut riitaa. Kaverit luuhasivat kylillä ja varmasti minäkin, mutta olin kyllä aina tallissa silloin kun piti. Siinäkään ei ollut ongelmaa, että äiti valmensi minua. Vaikeuksia kohdatessa ei auttanut kiukutella, että tuu kuule itte tänne ja tee paremmin! Äiti nimittäin tuli ja teki paremmin. Sen äidille joskus sanoin, että aina kun tulen radalta, sanot ensin jotain hyvää, sitten vasta motkotat.
Äiti kuoli rintasyöpään kevättalvella 2012.
Päätös jäädä pitämään ratsastuskoulua ei ollut kiireessä tehty päätös. Jossain vaiheessa lähdimme äidin kanssa Espanjaan ja päätimme sen jälkeen laittaa ratsastuskoulun myytiin. Ehdin asua pois kotoa ja tein ihan muita juttuja. Puoleen vuoteen en ratsastanut ollenkaan. Ajattelin, että lähden vaikka ulkomaille. Sitten äidin syöpä levisi maksaan ja sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ostin ratsastuskoulun itselleni loppuvuodesta 2011, vain muutama kuukausi ennen äidin kuolemaa.
Vaikka kyseessä oli lapsuudenkotini, kiinteistökauppoihin liittyi paljon ihan perinteisiä asioita eikä äiti ehtinyt opettaa kaikkea yritykseen ja tilanhoitoon liittyvää. Se ei varmasti ollut tarkoitus. Jos olisin saanut olla pidempään äidin kanssa, moni asia olisi varmasti mennyt toisin. Yleensä sukupolvenvaihdos tehdään pikku hiljaa ja käydään läpi kaikki perusasiat ihan apulantojen tilaamisesta lähtien. Minä olin omillani.
Meillä kävi jopa 150 oppilasta viikossa ja minä olin vähän päälle kaksikymppinen nuori yrittäjä. Toimintaa oli pakko pyörittää isona, koska minulla oli velkataakkaa remonttien takia. Velallisuus tuntui raskaalta. Vuonna 2015 tiesin, että haluaisin tehdä muuta.
Moni arveli, että olisi raskasta myydä kotipaikka, mutta ei se minusta tuntunut siltä. Olen varma, että äiti olisi ollut ylpeä itsenäisestä päätöksestäni. Äiti painotti kuolinvuoteellaan, että muista pitää lomaa äläkä buukkaa kalenteria koskaan niin täyteen, että lomalle lähtiessä se on edelleen täynnä tekemättömiä tehtäviä. Se, että äiti lähti pois niin aikaisin syövän uuvuttamana, on pakottanut pitämään kiinni tästä. Työstä on päästävä irti. Siksi en halua asua työpaikalla.
Minua ja äitiä yhdistää positiivinen ajattelu kaikesta uudesta ja tapa kohdata ihmisiä. Kaikkeen sanotaan ensin kyllä ja nähdään uusissa asioissa mahdollisuuksia. Minulla on valmennettavia, joita jo äiti on valmentanut. He sanovat, että kuulostamme samalta, mikä on tietenkin luonnollista. Olen kulkenut äidin kanssa hevosten takia koko elämäni, istunut autossa kaikki kisareissut ja -viikonloput. Meillä on sama ammatti ja äiti on opettanut minut ratsastamaan. Meissä on tahtomattakin paljon samaa.
Asun edelleen Alavudella ja opetan lähialueen ratsastuskouluissa. Sen lisäksi valmennan ja ratsastan asiakkaiden hevosia. Alavuden ratsastajat toimii edelleen, mutta Tuurin Hevospuistossa ja toimin seuran puheenjohtajana. Tällä hetkellä minulla ei ole hevosia eikä koiraakaan. Nautin siitä, että pystyn elämään näin vapaasti.
Minulla oli hevosten suhteen äitiin aina täysi luotto eikä minulla ollut tarvetta kyseenalaistaa hänen osaamistaan, vaikka olin minä joskus kahjojenkin hevosten selässä. En ole toistaiseksi murtanut yhtään luuta, vaikka olen keikkunut vaikka millaisten hevosten selässä ja mennyt kenttää ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Oma poikani tuntuu olevan enemmän kiinnostunut traktoreista kuin hevosista.
Olen hevosten kanssa pitkäpinnainen, mutta näen punaista, jos joku löylyttää hevostaan. Urani alkuvaiheessa heitin kerran ratsastuskouluoppilaan tunnilta pois, kun hän huomautustenkin jälkeen käytti liikaa raippaa. Sanoin, että saat tulla seuraavalle tunnille, mutta tämä tunti loppuu sinulta tähän. Hevosen kimppuun ei hyökätä ja opettajan tehtävä on puuttua siihen välittömästi. Liian vahva ja ruma ratsastus on valitettavan tarttuvaa; pian kaikki muutkin mäiskivät ja läiskivät.
Minulla on ollut monta ihanaa hevosta, mutta kyllä suomenhevonen Eeli oli ykkönen. Se on edelleen ainoa suomenhevonen, joka on ollut ponien kouluratsastuksen maajoukkueessa. Viimeisin kisahevoseni Fifi oli vaikea ja kuuma tamma, mutta jotain sellaista, mitä haluaisin seuraavalta hevoseltani. Vieläkin menee kylmät väreet, kun katson videota120-radalta Miljoona Hevosesta. Se on ehkä hienoin ja upein hetki, kun ihmiset olivat siellä hurraamassa ja kaikki meni nappiin. Tulevaisuudessa haluaisin vielä löytää nuoren hevosen ja tehdä siitä itselleni kenttähevosen.
Kohtaan hevoset aina hevosina enkä inhimillistä niitä, se on lapsesta asti opittua. Hienoja olosuhteita tehdään ihmisille, mutta hevoset eivät tarvitse paljoakaan hienoa ja ihmeellistä. Jos äiti tulisi tänne nyt yhtäkkiä katsomaan mikä kaikki on muuttunut 10 vuodessa, hän varmaan vähän naureskelisi ja pyörittelisi päätään.
Kaipaan häntä usein, sekä ammatillisesti keskustelukumppaniksi että tietysti mummiksi pojalleni Justukselle. Olisi kiva puhua kaikesta.
