Se suhde, mikä hevoseen muodostuu yhdessäolosta

Kuvaaja Elli Heimonen

Lapsuuteni rakkain harrastus oli hevosen hoitaminen. Kun Lappeenrannassa päätettiin, että ratsastuskouluhevosilla enää ole nimettyjä hoitajia, loppui minulta myös ratsastusharrastus.

Kävin monien muiden tapaan ratsastustunneilla vain kerran viikossa. Hoitohevostani hoidin kolmena-neljänä päivänä viikossa. Kun ratsastuskouluhevoset vuokrattiin kesäisin kolmen viikon laidunajaksi sellaiselle hoitajalle, joka pystyi laidunpaikan järjestämään, sain viettää elämäni parhaimmat kolme viikkoa maailman rakkaimman ponin kanssa.

Frankie ja minä vuonna 1992. Kotialbumikuva, ei tietoa kuvaajasta. Ehkä äitini tai isäni. Minulla ei ollut kameraa.

Ratsastaminen oli niin toisenlaista 90-luvulla. Kerran viikossa ratsastavan ja aina välillä erikseen valmentautuvan oli mahdollista voittaa piirinmestaruus ponien esteissä. Silti minulle tärkeintä oli se suhde, mikä minulla oli tuohon poniin.

Frankie oli minulle 11-13-vuotiaana koko maailma. Kun jouduin luopumaan maailmastani, tilalle tuli kaikki se typerä, mitä elämältään suunnan menettänyt teini-ikäinen keksii tilalle. En nähnyt ponia enää koskaan, vaikka se myytiin ratsastuskoululta vasta vuosia myöhemmin. Ostin nykyisen suomenpienhevoseni Päden osin siksi, että hetkellisesti ensiratsastuksella selässä tuntui samalta kuin Frankien selässä.

Päde on ollut minulla ensi keväänä 7 vuotta. Vuosi vuodelta suhde on kehittynyt ja tiedän todella olevani sen oma ihminen. Väitän, että isoin merkitys on ollut kaikella sillä, mitä teen sen kanssa kun en ratsasta. Vaikka hevosen omistava viettää aina hevosensa kanssa muutakin aikaa kuin ratsastaa, tunsin aluksi suurinta yhteenkuuluvuutta leiri- ja kisaviikonloppujen jälkeen, kun vietin hevoseni kanssa sellaista joutilasaikaa, mitä lapsena olin tottunut viettämään. Leireille pakkasin aina mukaan kaikenmaailman puunausaineita, koska minulla ei ollut leireillä perhevelvollisuuksia ja aikarajoitteita.

Taluttelua, syöttelyä, harjaamista, juttelua. Päde tykkää, että sen tukka pestään. Se tykkää letittämisestä. Hyvän treenin jälkeen se on rentoutunut ja munaskuiden putsaaminen on helppoa. Kun ruokkii hevosensa itse ja menee sen luokse muutenkin kuin pyytämään sen töihin, kumppanuus vahvistuu. Kun joudun antamaan sille pahanmakuista lääkettä, se irvistää, mutta kun puhun välttämättömyydestä, se syö lääkkeensä. En tiedä, mitä se ymmärtää, mutta minulle tämä on tärkeää. Ja Pädestä tulee ihan mahdoton, jos sitä ei ymmärrä. Se elää kehuista ja rakkaudesta; minun ikuinen adhd-ponini, joka rauhoittuu rauhallisesta ihmisestä ja johon tarttuu ihmisen kiire kuin takiainen tukkaan.

Nyt kun rakennamme taloa, olen ulkoistanut Päden liikutuksen hiljattain hevosensa menettäneelle tallikaverille. Ratsastan itse vain pari kertaa viikossa. Käyn silti joka ilta tallilla ja annan Pädelle iltaheinät. Se näkee karsinastaan autoni valot ja usein näen sen odottavan valmiina, varsinkin jos aikatauluni venyy yhtään yli klo 20.00.

Se ei hörise, mutta se odottaa korvat hörössä . Sillä on aina korvat hörössä, koska se on maailman aurinkoisin hevonen.

”Sinä olet täällä, minä odotin juuri sinua!”

Anniina Paalanen tunnetaan hevosmaailmassa paremmin nimellä Ruuhkavuosiratsastaja. Leipätyö hänellä on lukiossa opinto-ohjaajana. Koulutukseltaan hän on teologian maisteri ja hän rukoilee joka päivä, että hänen hevosensa pysyisi kunnossa.

Tykkäsitkö? Jaa artikkeli

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
HAPPYRIDER.FI

Jatka lukemista