Ihmisten kuulee usein sanovan, miten paljon hevoset ovat opettaneet heille ihmisistä. Väite on älytön. Hevoset opettavat meille hevosista ja meistä itsestämme. Hevosten avulla voimme peilata omia tunteitamme ja olemme turvassa toisilta ihmisiltä. Hevoset ovat ihanan yksinkertaisia kumppaneita: jos vain olemme niille kilttejä, ne ovat aina puolellamme. Ihmiset ovat monimutkaisempia ja vaativat meiltä enemmän sosiaalisia taitoja kuin eläimet. Jokaisen lajin kuuluu kasvaa lajitovereidensa seurassa.
Tietyt asiat tietysti yhdistävät ihmisiä ja hevosia. Jos olemme kivoja ja kilttejä, meillä on ystäviä, ja joku rapsuttaa aina takaisin. Jos potkimme, puremme ja hyökkäämme kimppuun, meidätkin tarhataan lopulta yksin ja alistumme yksinäisyyteemme. Laumassa kasvaisimme kuitenkin sopuisammiksi.
Jokaisella tallilla harrastaa vähintään yksi päivänsäde, jolle muiden ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Hän on tavallaan rescue-ihminen, joka pitäisi uudelleenkouluttaa lempeydellä, mutta joka ei merkitse kenellekään niin paljon, että kukaan jaksaisi yrittää. Tämä ihminen ei koirien ja hevosten tavoin ole miellyttämisenhaluinen saati kiinnostunut sellaisesta. Hän räyhää ja potkii, muut oppivat väistämään. Se on surullista. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään jatkuvasti ärtynyttä elämää.
Ratsastavien lasten vanhemmat toivovat perheen mahdollisen hevosen tallipaikalta yleensä sitä, että jälkikasvu voisi käydä siellä taitojen kartuttua ajoittain myös yksin. Moni vanhempi kokee tämän kuitenkin stressaavaksi, jos tallista löytyy tuo yllä mainittu aikuinen, jonka mielestä yksin hevosen kanssa toimiva lapsi tarvitsee kieltoja, ohjeita, käskyjä ja hapanta naamaa heti, kun vanhemmat eivät ole paikalla. On raastavaa lohduttaa harrastamasta palaavaa lasta, joka on yrittänyt kaikkensa ja saanut raivoavan vieraan aikuisen hengittämään niskaansa.
Jos ihmiset olisivat todella oppineet hevosilta, he ymmärtäisivät, ettei aggressiivisuudella voiteta mitään ihmistenkään kanssa. Aikuisten pitäisi aina olla niin turvallisia, että heidän apuunsa voisi turvautua hädän hetkellä tulematta haukutuksi. Olen kuullut monenlaisista vanhempainringeistä, joita nuorten ympärille on muodostettu. On helpottavaa, jos tallilla harrastaa paljon samanikäisiä nuoria. Yhdessä aikuisia on helpompi kestää.
En ole varma, olenko missään oppinut niin paljon armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan kuin lasteni myötä olen oppinut. Hyvänä kakkosena tulee 16 vuoden työkokemus lukioikäisten kanssa. Ihminen on erehtyväinen ja tekee joskus toisin kuin mitä olemme hänelle opettaneet. Kaikki virheet eivät ole vaarallisia, vaikka jotkut ovat. Olen itse säikähtänyt valtavasti, kun näin nuoren tytön ottavan vesikarsinan viemärikannen irti samalla, kun hevonen seisoi vesikarsinassa. Hän ei nähnyt tilanteessa vaaraa, koska hänellä ei ollut riittävästi kokemusta, ja sellaisia lapset ovat. Riskien tiedostaminen helpottuu, kun otsalohko kehittyy ja kokemusta karttuu. Muistijäljet ikävistä kohtaamisista kuitenkin säilyvät.
Kun aikuinen ihminen hyökkää lapsen toimien kimppuun ja haukkuu lapsen huonostikasvatetuksi ja tiuskii ”eikö tätäkään sinulle ole opetettu”, mennään aika pieleen. ”Miten sinun vanhempasi antavat sinun olla täällä yksin?”, on niin ikään julma kysymys. Kenenkään ei pitäisi mennä haukkumaan lapselle tämän vanhempia. Se iskee alueelle, johon lapsi ei voi vaikuttaa mitenkään. Aikuisen ihmisen puheen pitää kiertää aivojen kautta. Puhe on joskus pahempaa väkivaltaa kuin fyysinen väkivalta. Äänensävy ja vilpittömyys ratkaisevat.
”Hei, tarvitsetko apua?”
”Saanko auttaa sinua?”
”Kuule, nyt mä vähän huolestuin…”
Me ihmiset olemme tietoisia itsestämme ja pystymme analysoimaan toimintaamme. On pelkästään positiivista, että konfliktitilanteissa tulee mieleen kysyä ”teinkö minä ehkä jotain väärin”. Se on sosiaalisen ihmisen tapa käsitellä tilanteita ja hakea laumasopua ainaisten konfliktien sijaan. Ihminen ei vain potki, ja ihmisten kanssa oppii olemaan olemalla ihmisten kanssa.
Olen kuullut monen ihannoivan sitä sotilaallista kuria ja huutoa, mikä vuosikymmeniä sitten talleilla vallitsi. He toistavat sitä edelleen, vaikka maailma menee eteenpäin, armeijakin.
Ja näin aina uusi sukupolvi oppii käyttäytymään samalla tavalla; joko kostaakseen tai sitten muuten vain.
Anniina Paalanen tunnetaan hevosmaailmassa paremmin nimellä Ruuhkavuosiratsastaja. Leipätyö hänellä on lukiossa opinto-ohjaajana. Koulutukseltaan hän on teologian maisteri ja hän rukoilee joka päivä, että hänen hevosensa pysyisi kunnossa.
