Aikuisiällä läppäreilleni on kertynyt valtava määrä kuvamateriaalia. Lähes kaikilla ratsastusseuramme leireillä on mukana kuvaaja. Yhä useammissa yksityistalleissa maneesista löytyy automaattinen kuvausjärjestelmä, joka seuraa ratsukkoa. Silloin videomateriaalia saa sekin aikuinen, jonka äiti ei edelleenkään jaksa tulla kuvaamaan.
2010-luvun blogibuumissa järjestelmäkamerakuvaamisesta tuli hitti. Olen niin paska kuvaaja, että päätin jatkaa luottamalla sanan voimaan ja jättää kuvaamisen muille. Samoihin aikoihin ympärilläni oli nuorisoa, joka rakasti kuvaamista. Niin alkoi minunkin blogini täyttyä myös kuvamateriaalista. Välillä valitsin hullunkurisia, välillä siistejä kuvia. Alkoi tuntua, että päivitys ilman kuvaa oli hyödytön. Muistatteko takavuosien kohusalakuvauksista lauseen ”Pic or didn´t happen”?
Näihin aikoihin aloin keskittyä lyhyisiin ja ytimekkäisiin Facebook-päivityksiin; ihmiset kun eivät jaksaneet lukea pitkiä tekstejä ilman kuvia. Moni sitä paitsi kommentoi sosiaalisessa mediassa juttuja pelkän otsikon perusteella klikkaamatta itse juttuun. Nytkin joku tekee niin eikä ole päässyt lukemisessa tänne asti.
Kuvaaminen on joka tapauksessa tullut jäädäkseen, sillä uskomme sen auttavan meitä tulemaan paremmiksi ratsastajiksi. Lapsuudessani katsoimme vain muiden ratsastusta. Ehkä juuri siksi olin mielestäni kohtuullisen hyvä ratsastaja; enhän ollut koskaan nähnyt ratsastustani. Katselin muiden menoa ja uskoin olevani samanlainen tai parempi. Näin kaikki tekivät.
Tuttava kirjoitti Facebook-päivityksen, jossa ihmetteli seuraavaa: kisoissa kentän laidoilta löytyy kyllä tyttäriä niin kuin ennenkin, mutta he eivät hyppää taluttelu- tai hoitoavuksi kisaajille niin kuin ennen vanhaan. Heillä on kamerat kaulassa ja he katsovat kaikkea linssin läpi, poimivat parhaat palat. Kuvat tulevat myyntiin ja ratsastuksesta tallennetaan tähtihetket. Muistatko muuten itse, milloin ihan vain katsoit jonkun tutun tai vaikka lapsesi kisasuoritusta kahdella silmällä, ilman kännykkää tai järkkäriä siinä välissä?
Omasta ratsastuksesta otettujen videoiden katsominen on tietenkin aina mukavaa ja niistä voi oppia. Silti yksi asia hiukan vaivaa: Still-kuvat ja videot tallentavat yhden sekunnin sadasosan, jonka perusteella päätämme menikö treeni hyvin vai huonosti. Toisen lasi on puolityhjä ja toisen puolitäysi. Olen monta kertaa selittänyt itselleni, että tärkeämpää olisi se kehittymisen fiilis, jonka hevosen selässä sillä kerralla koin; ei niinkään se, ettei meno videolla näyttänyt kovinkaan kummoiselta, vaikka oma olo oli taas jotain William Fox-Pittin ja Charlotte Dujardinin välimuotoa.
Kerronpa esimerkin. Kerran 12-vuotias tyttö oli sielunsa voimissa ja uskoi taitoihinsa. Hän osallistui Pekka Larsenin estevalmennukseen ja halusi näyttää taitonsa loistavan ponin kanssa. Hän lähestyi ensimmäistä tehtävää hyvin vinolla linjalla sillä lopputuloksella, että aina kaikki tehtävät loistavasti suorittanut poni ei pystynyt hyppäämään. Valmentaja katsoi tyttöä ja aloitti rauhallisesti, ei syyttävästi: ”Kuules tyttö…”
Tyttö kutistui pieneksi, mutta kuunteli ja otti opiksi. Häpeä oli kova; mitä ihmettä hän ajatteli, kenelle hän halusi näyttää? Virhettä oli mahdoton peittää! Hän käänsi katseensa ja lähestyi uudelleen, niin kuin valmentaja käski tehdä, nipisti suunsa kiinni ja käänsi häpeän opiksi ja menestyi. Eikä kukaan ollut kuvaamassa, tuskin edes katsomassa.
Aina hän muisti valmentajan sanat: ”Kuules tyttö…”
Lappeenrantalaisella estekentällä ei ollut kesällä 1991 ketään kuvaamassa, mutta vielä 30 vuotta myöhemmin tuo kaikki on muistissani. Silloin oli ratsastusrauha, valmentaja valmensi eikä epäonnistumisiin jääty rypemään kuvien ja videoiden muodossa. Silloin tartuttiin hetkeen, annettiin mennä, suunnattiin katse eteenpäin ja onnistuttiin. Nykyisin kaikkea tarkkailee kolmas silmä, joka tallentaa. Mutta onko sen anti ratsastukselle niin suuri kuin me uskomme? Tiedämmekö me onnistuneemme tai epäonnistuneemme vasta kun näemme sen videolta?
Kaipaan aikaa, jolloin kaikista tärkeintä oli luottamus tunteeseen, että tämä sujuu. Silti itsekin haluan sen kuvan, videon ja taltioinnin ja katson sitä uudelleen ja uudelleen.
Aikana jolloin en ollut nähnyt miten ratsastan, olin mielestäni yhtä hyvä tai jopa parempi kuin muut. Se oli hienoa aikaa se, koska minua ei tippaakaan kiinnostanut, miltä näytin.
Menin, nautin ja hyppäsin. En analysoinut mitään.
Anniina Paalanen tunnetaan hevosmaailmassa paremmin nimellä Ruuhkavuosiratsastaja. Leipätyö hänellä on lukiossa opinto-ohjaajana. Koulutukseltaan hän on teologian maisteri ja hän rukoilee joka päivä, että hänen hevosensa pysyisi kunnossa.
