Harva aihe herättää hevospiireissä niin paljon keskustelua kuin loimitus tai tarkemmin sanottuna sen tarve. Toiset pitävät koko touhua enimmäkseen turhana, toisten hevosilla on niin sisällä kuin ulkona aina useampi loimi päällitysten. Mutta kuka lopulta on oikeassa – vai onko kukaan? Loimittaako vai eikö loimittaa, kas siinä pulma.
Tavallisimmin ajatellaan, että loimi suojaa hevosta kylmältä, märältä ja tuulelta samaan tapaan kuin takki suojaa ulkoilevaa ihmistä. Pähkinänkuoressa loimen tehtävä onkin yleensä juuri tämä. Tilannetta kuitenkin mutkistaa se, että hevosella on ihmiseen verrattuna varsin erilainen kylmänsietokyky ja lämmöntuottojärjestelmä. Tämä näkyy ulospäin siten, että sään viiletessä syksyllä hevonen alkaa ensin vähentää lämmönhukkaa kasvattamalla talvikarvaa. Kun lämmönhukan vähentäminen ei lopulta enää riitä, ollaan pisteessä, jota kutsutaan hevosen alimmaksi kriittiseksi lämpötilaksi. Tällöin ulkona on niin kylmä, että hevonen alkaa tuottaa lisälämpöä ruoansulatuksen kautta – johon kuluu jonkin verran energiaa, joten paljon aikaa ulkona viettävien hevosten ruokintaa lisätään.
Loimituksen aloitus varhain syksyllä, kun ilmat vasta alkavat viilentyä, ehkäisee jonkin verran hurjinta karvankasvua. Jos tarkoitus on kuitenkin kilpailla ja/tai valmentautua aktiivisesti myös talvella, on loimittamisen lisäksi syytä harkita hevosen klippaamista niiltä kohdin, jotka eniten hikoavat. Paksussa karvassa hikoileva hevonen menettää nestettä ja suoloja ja väsyy nopeammin kuin äkkiä kuivuva klipattu kaverinsa. Toisaalta klipattu hevonen tarvitsee tallissakin loimen eikä huovan tai ratsastusloimen käyttö ulkona liikutettaessa ole sekään pahitteeksi, kun karvapeite ei varjele lihaksia kylmettymiseltä.
Loimituksen aloitus varhain syksyllä ehkäisee jonkin verran hurjinta karvankasvua.
Joka tapauksessa on muistettava, että jatkuvasti loimitettu hevonen tarvitsee loimea koko kylmän kauden ajan riippumatta siitä, onko se klipattu vai ei. Tämä johtuu siitä, että loimen jatkuva käyttäminen lamaannuttaa jonkin verran karvankohottajalihasten toimintaa. Loimea jatkuvasti käyttävä hevonen ei siis voi tavanomaisen tehokkaasti pörhistää karvaansa pysytelläkseen lämpimänä.
Arvioi loimitus tapauskohtaisesti
Loimen tarpeeseen vaikuttavat lisäksi hevosen rotu, koko, kunto, ikä, terveys, ruokinta ja yksilölliset ominaisuudet. Jokainen shetlanninponin tai islanninhevosen muhkeassa talvipörrössä tavanneena tietää, että alkuperäisroduilla on keskimäärin varsin hyvä kylmänsietokyky. Mitä pienempi poni on kyseessä, sitä vähemmän siinä on haihtumispinta-alaa suhteessa lämmöntuottokykyyn. Toisaalta myös lihasten koko ja verenkiertoelimistön yleiskunto vaikuttavat lämmönsäätelyyn siten, että isommat lihakset tuottavat enemmän lämpöä ja hyvä verenkierto tuottaa sitä tehokkaammin verrattuna lihasköyhempään, vähemmän liikkuvaan hevoseen. Vanhenevan hevosen kyky ylläpitää lämpöä heikkenee vähitellen, joten iäkkäämmälle hevoselle loimi on joskus tarpeen paremmallakin kelillä; samoin on laita sairaiden hevosten (esim. Cushingin tauti ja monet muut aineenvaihduntasairaudet heikentävät merkittävästi lämmönsäätelykykyä.)
Jos ruokinnalla haluaa tarjota hevoselle mahdollisuuden tuottaa lisälämpöä, on rehun syytä olla riittävän energiapitoista, mutta pitkään sulavaa, sillä juuri rehuainesta hajottavat mikrobit toimivat lämmön tuottajina. Ja loppuviimein lämmöntuotto on yksilöllistä. Joillain suomenhevosilla tulee vilu keskivertoa puoliveristä nopeammin; jotkut lämminveriravurit käyttävät arjessa loimea tuskin koskaan, toiset russponit vaativat loimen aina.
Suurin osa terveistä, klippaamattomista hevosista pärjää ulkona ilman loimea muutoin kuin hyvin tuulisella säällä tai räntäsateessa (ja osa silloinkin, kun vain käytössä on säänsuoja).
Suurin osa terveistä, klippaamattomista hevosista pärjää ulkona ilman loimea muutoin kuin hyvin tuulisella säällä tai räntäsateessa (ja osa silloinkin, kun vain käytössä on säänsuoja.) Koska kylmänsieto on kuitenkin lopulta yksilökysymys, ainoa tapa saada selville hevosen loimitustarve on sen tarkkaileminen. Vaan mistä sitten tietää, että hevonen on kylmissään? Paleleva hevonen vetää hännän tiiviisti takalistoaan vasten ja viimeistään kunnolla kylmettyessään se alkaa vapista. Joskus kuulee sanottavan, että vapina on luonnon keino pitää hevonen lämpimänä, mutta tämä ei ole riittävä syy jättää palelevaa hevosta oman onnensa nojaan.
Toki on hyvä muistaa, ettei kaikki vapina johdu kylmästä, vaan hevonen voi vapista esimerkiksi jännittävään tilanteeseen joutuessaan. Myös korvien kylmyyttä pidetään merkkinä, mutta tässä on pidettävä mielessä omien käsien lämpötila ja sen vaikutus tuloksiin. Toisinaan palelevan hevosen tunnistaa siitä, että se selvästi kertoo haluavansa tarhasta sisälle esimerkiksi portilla norkoilemalla ja kaipaavasti hirnumalla, mutta toisaalta tämäkin voi tarkoittaa vain sitä, että hevonen toivoisi pääsevänsä jo iltaheinille. Mitä paremmin hevoseen tutustuu, sitä paremmin sen käytöstä tietysti oppii lukemaan.
Ulkoloimi, toppaloimi, sadeloimi, kuivatusloimi – millainen loimi valita?
Loimia on joka lähtöön. “Ulkoloimi” on yleisnimitys ulkona käytettäville sade- ja toppaloimille. Näistä toppaloimi on sadeloimea paksumpi, joskin vuorauksen paksuudessa on paljon vaihtelua merkin ja mallin mukaan. “Talliloimiin” luetaan yleensä niin klipattujen hevosten sisällä pitämät loimet kuin kuivatusloimet, joiden tehtävä on siirtää kosteutta hevosen karvalta pois ja pitää kuivuvan hevosen lihakset lämpiminä.
Jatkuvasti pidettävän talliloimen materiaaliksi sopii hyvin villa (ellei hevosella sitten ole sen verran laajaa klippausta, että tarvitaan topattu talliloimi). Kuivattaessa parhaan tuloksen saa latomalla päällekkäin ohuen ja hengittävän verkko- tai juuttiloimen ja fleece- tai villaloimen tai esim. kaksi fleeceloimea, jolloin kosteus nousee päällimmäiseen. Fleece ei tosin materiaalina ole järin ympäristöystävällinen, koska siitä irtoaa joka pesun yhteydessä hurjasti mikromuoveja. Yksi hyväksi havaittu vaihtoehto fleecen korvaajaksi on puuvillakankaasta valmistettu ns. vohveliloimi, joka tosin ei hylji kosteutta ihan yhtä tehokkaasti. Lisäksi löytyy kaikenlaisia erikoiskankaita, joissa yhdistellään magneettia tai mineraaliyhdisteitä kankaaseen. Magneetin tehoa ei tieteellisesti olla pystytty osoittamaan, mutta mineraaliyhdisteet kyllä heijastavat hevosen (tai ihmisenkin) ruumiinlämmön tehokkaasti takaisin.
Kaikkia edellämainittuja loimia saa eri mallisina. Perusmallissa loimi päättyy tavallisesti hevosen lavoihin. “Highneck”-loimessa taas on hieman pidennetty osa, joka tulee vähän matkaa kaulaa ylöspäin; usein esimerkiksi sadeloimet ovat tätä mallia. “Fullneck” eli kaulakappaleellinen loimi puolestaan suojaa hevosen koko kaulan aina niskaan saakka. Kaulakappale voi olla kiinteä tai irroitettava malli.
Kylmällä säällä hevosta liikutettaessa saattaa myös ratsastusloimesta olla hyötyä. Se suojaa hevosen lautasia ja ristiselkää, jotka ovat liikkeessä tärkeitä voimantuoton kannalta, ja vähentää ihannetapauksessa jäykkyyttä. Maastoiltaessa hevoselle voi toki pukea huomiovärisen ratsastusloimen ihan vain näkyvyyden lisäämiseksi.
On olemassa myös loimia, joiden tarkoitus on helpottaa hevosen oloa kesällä. Tällaisia ovat mahdollisimman tyköistuva ns. ihottumaloimi, jossa on myös vatsaa suojaava kappale ja useimmiten päähuppu, sekä seepraloimi, jonka raidallinen kuvio hämää kärpäsiä ja etenkin paarmoja. Näistä ei kuitenkaan tässä yhteydessä sen enempää.
Loimita tarpeeseen – ajattele hevosen parasta
Äkkiseltään tämä vaikuttaa itsestäänselvyydeltä – harvapa loimea pöytäliinaksi tai retkiteltaksikaan hankkii! Silti ihmiset eivät aina muista loimitusta suunnitellessaan katsoa asioita hevosen näkökulmasta. Me voimme riisua takin mielemme mukaan, mutta hevonen ei saa itse loimea yltään, eikä sitä tukalassa paikassa pätkääkään lohduta asusteen muodikkuus tai sen riimun kanssa yhteensopiva värisävy.
Tarkkaile siksi hevosen käytöstä aina, kun loimitat sitä. Tietysti muistettava, että esimerkiksi näykkiminen voi johtua monestakin tekijästä eikä syy loimitettavan nyrpeyteen välttämättä ole itse loimi! Mutta jos muutoin asiallisesti ja säyseästi käyttäytyvä hevonen esimerkiksi näykkii aina loimea laitettaessa, lienee tätäkin mahdollisuutta syytä pohtia. Saattaa käydä vaikka niin, että hankittaessa erinomaisesti istunut loimi saattaa käydä tiukaksi esimerkiksi tuloksekkaan treenin, varsamahan tai ihan lihomisen myötä. Hankaava loimi luonnollisesti kiusaa hevosta, joka sitten loimitusta vastustelemalla yrittää kertoa ihmiselle kokemastaan epämukavuudesta. Hevonen oppii nopeasti yhdistämään loimen ikävään oloonsa ja saattaa ongelman jatkuessa alkaa luimistella jo mokoman rievun nähdessään.
Jos epäilet, että hevosen käytöksessä on kyse loimeen reagoimisesta, huomioi erityisesti hevosen reaktio loimen etusolkien kiinnittämiseen, sillä tavallisimmin loimi hankaa tai kiristää nimenomaan edestä. Tutki myös hevosen etuosa huolellisesti hankautumien varalta. Alkava hankautuma voi olla vähän vaikea erottaa, sillä se näkyy usein vain hankauskohdan lyhyempänä, ohuempana karvapeitteenä. Paikka saattaa olla kosketusarka, minkä huomaa hevosen ilmeistä ja eleistä siihen koskiessa – nostaako se päätään tai jalkojaan nopeasti? Luimistaako, vetääkö suupielet kireiksi? Huiskauttaako hännällä? Siinä vaiheessa, kun hevonen värisyttää ihoaan kuin kärpäsen karkottaakseen, tietää hankauman olevan jo kivulias.
Jos loimi hankaa edestä vain lievästi (eli yleensä siksi, että se on hiukan väljä ja pääsee valumaan taaksepäin), voi tilanteen ratkaista käyttämällä lapasuojaa. Se on tiiviisti istuva, joustokankainen, lavat ja rintakehän peittävä suojus, joka tulee loimen alle. Jos taas ainoastaan loimen kaula-aukon alaosa hankaa – mikä on poneilla ja raskaamman tyyppisillä, paksukaulaisilla hevosilla sangen tavallista sekin – voidaan ongelmaa väliaikaisesti lievittää ns. lapapehmusteella, joka on loimeen kaula-aukkoon kiinnitettävä toppauspala. Muista kuitenkin, että jos hankaumat ovat kivuliaita ja/tai johtavat ihon rikkoutumiseen, tulee loimi ehdottomasti vaihtaa sopivampaan ja mahdolliset haavat täytyy joka tapauksessa aina hoitaa huolellisesti.
Varsinkin kovassa valmennuksessa olevien hevosten loimissa olevia jalkalenkkejä on myös hyvä tarkkailla – ne saattavat reisi- ja pakaralihasten kasvaessa alkaa hangata, jolloin niitä on säädettävä. Joskus reisien sisäpinnan ohut iho kuitenkin tarvitsee paranemisaikaa, jolloin jalkalenkkejä ei kannata ollenkaan käyttää. Ne on yleensä onneksi helppo irrottaa, mutta jos loimesta puuttuu erillinen häntänaru, sellainen kannattaa tyyliseikat unohtaen vaikka askarrella. Ilman sekä jalkalenkkejä että häntänarua loimen paikalla pysyminen on nimittäin vähän epävarmaa, etenkin, jos hevonen liikkuu tarhassa paljon. On ylipäätään hyvä käytäntö tarkkailla säännöllisesti sekä sitä, pysyykö loimi suorassa hevosen yllä, että sitä, paljonko se valuu päivän aikana taaksepäin.
Valumista voi kokeilla pujottamalla käden loimen kaula-aukosta ja tunnustelemalla, kuinka tiiviisti loimen reuna on hevosen ihossa kiinni. Kun tämän tekee sekä loimen puettuaan että sitä riisuessaan, huomaa nopeasti, kuinka paljon loimella on tapana valahtaa. On ihan tavallista, että loimi vähän hivuttautuu taaksepäin tarhailun tuoksinnassa, mutta se ei saisi alkaa puristaa eikä kiristää hevosta missään vaiheessa. Jatkuvasti valuva loimi hankaa ja saattaa ajan kuluessa rajoittaa lavan liikettä jopa siinä määrin, että hevosen lavoihin syntyy lihaskireyttä ja ns. jumeja. Jos epäilet tällaista, kannattaa hakeutua ammattitaitoisen hevoshierojan juttusille – ja vaihtaa loimea!
Toki loimi saattaa myös yksinkertaisesti olla väärin puettu. Loimittaessa tulisi muistaa, että vaikkei loimivöiden ja jalkalenkkien suinkaan tule roikkua vuohisissa, niitä ei myöskään tarvitse kiristää kuin satulavyötä tai edes turparemmiä. Loimen etuosan ja hevosen rintakehän väliin tulisi myös aina jäädä vähintään kämmenenleveyden verran tilaa.
Hevosta voi silti häiritä loimessa muukin kuin sen huono istuvuus. Monissa sade- ja toppaloimissa on hevosta vasten pehmeä kangas, kuten fleece, jonka tarkoitus on johtaa mahdollinen kosteus pois hevosen iholta. Sikäli tämä on hyvä ajatus, että loimen alla hautuva märkä karva on mitä oivallisin kasvualusta erilaisille sieni-infektioille, joista eroon pääseminen voi olla hyvinkin konstikasta! Mutta mitalilla on myös kääntöpuoli: monet pehmeistä keinokuitumateriaaleista tapaavat ikävästi sähköistyä. Tämä pulma korostuu kuivalla pakkasilmalla. Loimen sisäpintaan hankauksessa kertyvä ns. staattinen sähkö voi kutittaa, nipistellä ja ärsyttää ihoa, ja voipa hevonen vähän säikähtääkin saadessaan äkkiarvaamatta pienen sähköiskun. Paras kikka hankaussähkön välttämiseksi on suosia sellaisia loimia, joiden sisäpinta on luonnonkangasta, mutta jos moinen ei syystä tai toisesta onnistu, voi sähköisyyttä vähentää myös kotikonstein; niistä lisää vähän tuonnempana.
Lopuksi on muistettava, että ailahtelevassa säässä loimi voi käydä yhdessä aamupäivässä mukavasta tukalaksi. Keväällä auringonpaisteen vähitellen lisääntyessä ja lämmetessä varsinkin tumma loimi muuttuu äkkiä suorastaan tuskallisen kuumaksi imiessään lämpöä. Hevosen kannalta harmaan aamun kirkastuminen voi olla suorastaan kurja juttu, jos se joutuu siksi hikoilemaan liian paksun täkin syövereissä. Merkkejä siitä, että hevosella on kuuma, ovat esimerkiksi epätavallisen runsas juominen, varjoon hakeutuminen ja toisinaan jopa loimen repiminen. Usein hevosta ei kuitenkaan ehdi päivän aikana tarkkailla ihan niin paljon kuin haluaisi. Siksi kannattaakin ottaa tavaksi säännöllisesti kokeilla kädellä lämpötilaa loimen alta. Epätavallisen lämmin tai etenkin hiestä nihkeä karva ovat merkkejä siitä, että hevonen tarvitsee joko ohuemman loimen tai pärjää jo kokonaan ilman ainakin hyvällä säällä.
Muista myös huoltaa loimet
Tärkein loimenhoitotoimi on sen tarkistus aina käytön yhteydessä. Kun repeämät tai solkirikot huomaa ajoissa, voi loimen useimmiten vielä pelastaa ennen kuin on liian myöhäistä. Esimerkiksi jalkalenkkien lukkoihin voi kertyä hiekkaa tai ne voivat alkaa ruostua, minkä huomaa ensin siitä, että ne alkavat “jämähtää”. Pikalukoissa, joita saattaa jalkalenkkien lisäksi olla etukiinnityksissä, on sisällä pieni jousi, joka ajan ja käytön myötä löystyy (“väsyy”) jolloin kieli ei pysy enää kunnolla kiinni. Tällöin lukko on vaihettava uuteen (uusia pikalukkoja saa varsin edullisesti rautakaupasta). Tarrakiinnitykset niin ikään väsyvät ajan mittaan, joskin tätä voi pitkittää hieman nyhtämällä säännöllisesti karkeammasta puolesta siihen takertuvat karvat ja jouhet. Näppärä ompelija voi korvata tarrat uusilla, patenttimestari askartelee paalinarukorvikkeen… Varmaa on vain, ettei koko loimea kannata oitis viskata menemään pikkuvian vuoksi!
Joidenkin loimien synteettiset sisäpinnat keräävät hankaussähköä. Tällöin saattaa mieleen juolahtaa autonpenkkeihin ja kodintekstiileihin käytettäviä antistaattisia eli sähkölatausta pienentäviä aineita. Näihin on syytä suhtautua varauksella, sillä monet niistä sisältävät alkoholia, joka niinikään ärsyttää ihoa ja haisee varsin voimakkaasti hevosen herkkään nenään. Itse voi kuitenkin valmistaa hyvin heikon suolavesiliuoksen (suhteessa pikku hyppysellinen suolaa, ehkä teelusikan kärjellinen, noin litraan tai puoleentoista lämmintä vettä) ja suihkutella sitä loimen sisäpinnalle. Suihkuttelun jälkeen loimen annetaan kuivua sisäpinta ylöspäin ennen käyttöönottoa. Varo vain laittamasta liikaa suolaa, sillä se tahmaa kankaan! Käsittely täytyy luonnollisesti uusia säännöllisesti, muttei välttämättä heti pesun jälkeen, sillä myös huuhteluaineen tai pyykkietikan käyttäminen pesussa vähentää sähköisyyttä.
Sadeloimia varten myydään erillisiä kyllästysaineita, joilla suihkuttamista suositellaan yleensä joka pesun jälkeen. Onneksi loimien pesu ei ole tarpeellista niin usein kuin voisi luulla, vaan yleensä kuivatus ja kuivuneen kuran harjaus riittää hoidoksi. Pesukoneessa pestäessä kannattaa kaikki mahdolliset lukot ja soljet irrottaa ja käyttää pesupussia, jos vain suinkin mahdollista. Huomaathan, että loimesta irtoava kura ja karva saattaa hyvinkin tukkia tavallisen talouspesukoneen! Tätä kannattaa ehkäistä kuivattamalla loimi ennen pesua ja harjaamalla ja pudistelemalla ensin kaikki irti lähtevä lika.
Loimiin saa myös hankittua varaosia, esim. jalkalenkkejä ja mahavyön taittosolkia, jos edelliset rikkoutuvat. Pienet repeämät voi ja kannattaa parsia tai parsituttaa ennen kuin ne kasvavat suuriksi. Sadeloimen vedenpitävyys usein kärsii parsimisesta, mutta tämän voi yrittää kiertää liimaamalla saumakohtiin pyöränkumin paikkaukseen tarkoitettuja liimapaikkoja. Loimen huoltoon kannattaa satsata samasta syystä kuin hoitoonkin: hyvin hoidettu loimi kestää kauemmin ja siitä on siten huomattavasti enemmän iloa niin hevoselle kuin ihmisellekin.
Lue lisää vinkkejä varusteiden huoltamiseen >>
Kirjoittaja: Nyyti Vallenius on kirjoittanut hevosromaanin (Sotkuisia kavionjälkiä) ja lisäksi paljon novelleja ja muuta sisältöä eri heppalehtiin. Nyyti on valmistunut hevostenhoitajaksi Salpauksesta.
Kuvat: Sofia Sinisalmi
