Siinä kun muut kärräsivät lapsiaan kaupungilla ja karistivat raskauskilojaan, minä tuijotin pihalla vaunuissa nukkuvaa lasta, yritin olla syömättä lisää ja haaveilin, miten lapsi nukkuisi täyden tunnin kentän laidalla samalla kun minä ratsastan.
Kukaan ei tiedä lasten kasvatuksesta ja hevosten hoitamisesta niin paljoin kun se, jolla on kokemusta yhdestä. Kun kysyt viiden lapsen äidiltä miten lasta nukutetaan, hän vastaa ”vaihtelevasti”.
Minulla on kaksi lasta. Olen työskennellyt opinto-ohjaajana lukiossa 15 vuotta. Lukioikäisistä minulla on niin paljon kokemusta, etten oikein osaa tehdä mitään yleistyksiä. Lukiolaiset ovat 16-20 -vuotiaita, käyttävät koko arviointiskaalaa. Kivoja ovat. Harrastavat vaikka mitä. Mutta enpä tiedä, millaista on olla lukiolaisen äiti.
Asiantuntija ja kokemusasiantuntija ovat kaksi eri asiaa. Koulutuksestani huolimatta olen omieni kanssa ihan tavallinen keskimääräistä kehnompi kasvattaja. MOni ongelmatilanne on ratkennyt kun olen rääkynyt lapsille, että nyt en jaksa enää! Kun olin raskaana, tarvittiin myös viisas 15-vuotias tamma sanomaan, että nyt täytyy lopettaa ratsastaminen. Kummassakin raskaudessa tuli piste, jossa se ei enää päästänyt minua selkään. Ehkä tässä pitäisi sanoa, että olen lasteni ja entisen hevoseni kasvattama. Ainakin mitä tulee äitiyteen.
Hiljattain vauvan saanut tallikaveri kysyi, missä vaiheessa olen vienyt vauvan ensimmäisen kerran tallille. Aika varhaisessa, vaikka koinkin äärimmäisen tärkeäksi päästä tallille yksin. Turvaliivillä laitoin pinkeät tissit pakettiin ja ratsastuksen jälkeen avasin liivin paikassa, missä parmesaninhajun saa tuuletettua pois. Vieläkin puistattaa. Lapseni ovat ihan alusta asti juoneet myös pullomaitoa.
50-luvun alussa mummollani oli kolme pientä lasta, elukat hoidettavana, puuhella ja kantovesi. Äitiyslomalla muistan ajatelleeni, että mummoni ei tarvinnut erikseen järjestää, että pääsisi navettaan nojailemaan lehmän rauhoittavaa sykettä vasten. Olin inahduksen kateellinen, että hän sai tehdä töitä ja minun piti olla kotona. Näin me olemme erilaisia. En ikinä sano kellekään äitiyslomalle jäävälle, että nauti nyt.
Tässä vaiheessa tekstiä haluan muistuttaa, että tämä oli juuri minulle tärkeää. Voi olla ettei sinulle se ei ole, mutta kumpikaan meistä ei ole tämän takia toista huonompi tai parempi vanhempi.
Vauva-aikana minua ärsytti ihan suuresti kaikki keskustelupalstat ja nimettömät neuvonantajat. En pidä niistä vieläkään. Päätin itsepintaisesti, että minun pitää voida ratsastaa, kun vauva nukkuu, ja menin tätä kohti niillä konsteilla, mitkä siihen hätään keksin. Autokyytiläisenä herään itse aina kun auto pysähtyy joten päätin, että en kärrää lastani minnekään. Ehkä sekin herää havahtuessaan liikkeen pysähtymiseen.
Siinä kun muut kärräsivät lapsiaan ja karistivat raskauskilojaan, minä tuijotin pihalla vaunuissa nukkuvaa lasta, yritin olla syömättä lisää ja haaveilin, miten ratsastaisin kun lapsi nukkuu vaunuissa kentän laidalla. Lapsi oli tässä vaiheessa ehkä viiden kuukauden ikäinen.
Ja onnistuin. Mutta en heti.
Kävin vaunujen kanssa tallilla, jotta hevonen tottuisi niihin. Se kävi nopeasti ja tammani olisi seissyt vaunujen vieressä hamaan tappiin saakka. Lapsi sai katsella ympärilleen ja haistella maailmaa. Sitten olimme tallilla päiväunien aikaan, mutta en mennyt vieläkään hevosen selkään. Kunhan puuhailin sitä sellaista mitäänsanomatonta hömppää, mihin aina aikaa menee. Ajattelin, että tämä onnistuu vain, jos minä olen rauhallinen. Silloin on rauhallinen myös vauva ja hevonen. Toiset vauvat syntyvät talliin eikä tätä tarvitse harjoitella. Toiset äidit syntyvät rauhalliksi.
Uskoin sukuni naisia ja annoin lapselle ruokaa ennen kuin laitoin sen nukkumaan: velliä, myöhemmin puuroa, ehkä vähän aikaisemmin kuin virallinen suositus. Kun kaikki alkoi toimia, esikoinen nukkui kolmen tunnin päikkärit vaunuissa, jotka oli työnnetty tuulelta suojaan heinälatoon. Hevonen oppi tunnistamaan missä itkuhälyttimen kantama loppui. Kilometri on muuten ihan vitsi kantamaksi!
Menestyminen teki ylimieliseksi ja se kostautui. Sovin valmennuksen keskelle päivää. Lapsi oli hereillä ihan koko ajan. En tehnyt moista virhettä enää.
Kun toinen lapsi syntyi, häntä piti kärräillä, koska kotona oli myös se kolmevuotias esikoinen, jonka piti päästä kerhoon ja puistoon. Kuopuksen kanssa tallilla käyminen olikin ihan älyttömän hankalaa, koska elämä ei ollut enää niin kellonlyömää ja helppoa kuin yhden lapsen kanssa. Kaksi ei mene siinä missä yksikin, vaikka kyse olisi eri ikäisistä eikä kaksosista. Esikoinen ei ollut päiväkodissa, koska tuloni tippuivat niin paljon, että päiväkotiraha laitettiin hevosen tallivuokraan.
Kaiken lisäksi kuopus ei koskaan halunnut nukkua kärryissä vaan katsella maisemia. Uni tuli omassa sängyssä. Ajattelin, että ihan sama. Tosin silloin tuntui, että pikkulapsiaika ei lopu ikinä. Isompien lasten kanssa oleminen onkin ollut ihan parasta aikaa.
Pienet lapset ovat jollain tapaa kuin ilotulitusraketteja, joista ei tiedä mihin suuntaan ne lähtevät, ja joiden käsittelijällä on puolen vuoden univaje. Käsittelijä saa sata vinkkiä joka puolelta ja räjähtää lopulta itse. Sitten hänelle sanotaan, että pitäisi ehkä levätä ja olla rauhallinen niin lapsikin on.
Mitä minä sitten sanoin sille tallikaverille? Ensin sanoin, että en tiedä. Sitten sanoin, että kannattaa harjoitella. Ratsastamaan ei vaunujen kanssa kannata ruveta ellei ole ihan varma, että vaunujen läsnäolo sopii hevoselle. Sitten voi olla olla hyvä varmistaa, että ne sopivat tallin toisille ihmisille.
Ja kun pääsin neuvoissani vauhtiin, ajattelin miten olisi hyvä varmistaa sekin, että tallin hajut sopivat vauvalle ja että itse pystyy olemaan rauhallinen kun keskeytyksiä tulee. Koska niitä tulee.
Tai sitten ei tule ja kaikki meneekin hienosti. Kokeile.
