Hevosten esi-isät viettivät suurimman osan ajastaan kuljeksien laajoilla aroilla ja syöden ruohoa. Vaikka ne olivat päivästä toiseen sään, loisten ja petojen armoilla, ne eivät joutuneet selviytymään koettelemuksista yksin, vaan saivat toisistaan turvaa. Lauman lisäksi villihevosten elinehtoja olivat nopeat jalat ja refleksit, säänkestävyys ja nopeaoppisuus. Tällaiseen ankaraan elämään hevonen eläimenä aikanaan sopeutui, ja ajan kulusta huolimatta nykyhevosella on yhä pitkälti samat lajityypilliset tarpeet kuin esi-isillään. Hevonen vaatii vapaata ulkoilua – se on yksi hevosen hyvinvoinnin edellytys.
Pehmoriimuisten harrastehevostemme veri vetää siis edelleen vaeltamaan lauman mukana aroheinätupsulta toiselle, piehtaroimaan ravassa suojautuakseen ötököiltä ja säntäämään välillä villiin laukkaan paetakseen tai pakenemista harjoitellakseen.
Kuten hevosen tarpeita eriteltäessä huomaa, on tallissa pitäminen ennen kaikkea ihmisten tarpeisiin sovitettu ratkaisu. Pitopaikkana hevostalli on sukua autotallille: tarkoitus on, että kulkine pysyy puhtaana ja kuivana, helposti “käyttöön otettavissa” kun tarve sanelee. Hevoselle itselleen ei kuitenkaan ole missään määrin luonnollista viettää aikaa suljetuissa tiloissa, saati sitten seistä pitkiä aikoja paikallaan pääsemättä täyttämään sisällään asuvan pienen villihevosen tarpeita. Toki tallissa asustavaa nykyhevosta liikutetaan säännöllisesti ratsastamalla, ajamalla, juoksuttamalla tai muutoin ihmisen kanssa, mutta näissäkään yhteyksissä hevosen ei tavallisesti toivota harjoittelevan pedoilta pakenemista tai pysähtyvän nautiskelemaan kohdalle sattuvista ruohomättäistä.
Hevosen tarpeet eivät kuitenkaan poistu, vaikka ihminen kieltää niiden toteuttamisen itsensä kannalta epäkäytännöllisinä. Pikemminkin asianlaita on päinvastoin: tyydyttymättömät tarpeet luovat hevoselle sisäisen ristiriidan, joka voi hankaloittaa niin hevosten kuin sen kanssa toimivien ihmisten arkea. Tällainen jatkuva henkinen paine saattaa oireilla monin eri tavoin ongelmakäytöksestä aina stressiperäiseen mahahaavaan. On siis pitkällä tähtäimellä myös meidän hyvinvointimme kannalta välttämätöntä tarjota hevoselle mahdollisuus liikkua omaan tahtiinsa ja viettää hevosmaista elämää.
Paitsi henkisen hyvinvointinsa tähden, hevonen vaatii vapaata ulkoilua myös fyysisen hyvinvointinsa vuoksi. Liika sisällä oleilu kuormittaa väistämättä hevosen hengitysteitä jonkin verran. Vaikka talli-ilma olisi kuinka hyvää, se ei koskaan ole täysin pölytöntä. Hiukkaskuormitukseen voidaan toki vaikuttaa monin tavoin esim. suunnittelemalla tallin ilmanvaihto huolellisesti, kastelemalla tallin käytävät ennen lakaisemista, lakaisemalla vain hevosten ollessa ulkona ja valikoimalla mahdollisimman pölyttömät kuivikkeet. Kokonaan pölyä on kuitenkin tallista mahdotonta poistaa, joten paras tapa varmistaa hevosen hengitysteiden hyvinvointi on tarjota sille mahdollisimman monta tuntia raittiissa ulkoilmassa päivittäin.
Hevosen suolisto sekä tuki- ja liikuntaelimet voivat nekin sitä paremmin, mitä vähemmän hevonen joutuu viettämään aikaa paikallaan. Toki hevosen suolisto on aina jatkuvassa toiminnassa, mutta tätä autonomisen hermoston ohjailemaa liikettä stimuloi luonnonmukainen, rauhallinen vaeltelu ja tiheä (ei kuitenkaan jatkuva!) syöminen. Samaten hevosen lihasaineenvaihdunnalle verkkainen liikuskelu on tärkeää; tunnettu ja vaarallinen seuraus tujakan ruokinnan ja karsinalevon yhteydestä on esimerkiksi lannehalvaus. Vähemmän dramaattinen liiasta tallissa vietetystä ajasta johtuva vaiva on lihasjäykkyys, joka voi sekin aiheuttaa eriasteisia rangan kiputiloja ja saada hevosen käyttäytymään äkäisesti sekä vaikeuttaa puuhastelua sen kanssa. Pelkkä lihaksiston hierominen ei riitä ratkaisuksi, jos perimmäinen syy ongelmaan on se, että hevonen viettää liikaa aikaa paikallaan tönöttäen. Ja lihasperäisissä vaivoissa kytee usein myös nivelvaivojen alkukipinä, sillä kaikki lihaksissa tapahtuva heijastuu niveliin. Onhan nivelten vakaina pitäminen yksi lihaksiston tärkeimmistä tehtävistä!
Pihatosta pelastus?
Yksi ratkaisu ongelmaan on pihatto, jossa hevonen pääsee liikkumaan vapaasti ja itsenäisesti ulos ja sisään. Hyvässä pihatossa on lämmin, hevosmäärään nähden sopivan kokoinen makuuhalli, jossa on useampi uloskäynti, puhtaat ja kuivat aluset ja toki myös karsina tai karsinoita siltä varalta, että joku hevosista loukkaantuu tai sairastuu. Myös lämpimät ja kuivat tilat varusteiden säilytykseen ovat tarpeen. Pihatto mielletään usein helpoksi ratkaisuksi, mutta oikein hoidettuna se työllistää kutakuinkin saman verran kuin karsinatalli, joten ajansäästösyistä hevosta ei kannata ajatella sellaiseen majoittavansa. Hevosen lähtökohdista pihatto on kuitenkin useimmiten karsinatallia houkuttelevampi ratkaisu, koska se mahdollistaa tallia enemmän omaehtoista liikkumista ja “hevosmaista” elämää.
Kiistatta talliasumessa on silti hevosenkin kannalta puolensa. Esimerkiksi lannan laadun ja määrän tarkkailu ja varhainen puuttuminen ruoansulatushäiriöihin helpottuu, kun ei tarvitse arvuutella, mikä kasa on kenenkin tekemä. Hevosta tulee myös käsiteltyä ja sen kuntoa tarkkailtua läheltä joka päivä, vähintäänkin ulos vietäessä ja sisälle tuotaessa. Talvella aktiivisen kilpa- tai harrastehevosen pitäminen pihatossa on Suomen oloissa niin ikään aika haastavaa, kun hevonen kasvattaa paksun talvikarvan ja hikoilee sitten käytössä itsensä läpimäräksi, jolloin kuivatus kestää pahimmillaan tuntikausia jokaisen liikutuskerran jälkeen. Pihattohevosen klippaaminen puolestaan vaatii enemmän suunnittelua esimerkiksi loimituksen suhteen kuin tallissa asuvan, eikä sitä välttämättä voi suositella.
Kaikkien hevosten ominaisuudet eivät myöskään sovellu ihmisten suunnittelemassa laumassa elämiseen. Esimerkiksi metabolisista sairauksista kärsivät tai niille alttiit hevoset vaativat usein tarkkuutta heinäruokintaan verrattuna muuhun pihattoporukkaan, ja tällöin tarvittava erillisruokinta voi tilojen tai ajan puitteissa olla hyvinkin hankalaa toteuttaa. Vanhemmille oreille saattaa puolestaan olla vaikeaa löytää tammatonta pienlaumaa, jossa ei syntyisi konflikteja. Ylipäätään on muistettava, etteivät kaikki hevoset noin vain sovi kaikkiin laumoihin – ihmisten luoma lauma kun ei lopulta ihan vastaa luonnonlaumaa. Villihevoset elävät yhä tänäkin päivänä enimmäkseen haaremilaumoissa, joissa tammat saattavat viettää koko ikänsä samassa porukassa, johon syntyvät; kesyhevoslaumat puolestaan ovat väistämättä (ihmisten luomina ja ylläpitäminä) monista eri taustoista tulevien tammojen ja ruunien yhteenliittymiä. Etenkin lauman tammojen vaihtuvuus on yleensä kesyhevosporukoissa suurempaa kuin mitä se luonnonoloissa olisi.
Ajatus harmonisesta laumasta on ihana ja usein hyvin toteutettavissa, sillä hevonen on sosiaalinen, joustava ja sopeutuvainen eläin. Loppupeleissä hevosyksilöiden kokemukset ja luonteenpiirteet kuitenkin määrittävät niiden yhteensopivuuden, olivatpa ihmisten toiveet sitten mitä hyvänsä. Jos joukkoon sitten jostakin syystä joutuu hevonen, joka ei sinne sovi, ei sen välttämättä ole mahdollisuutta pitää riittävää etäisyyttä muihin tai varsinkaan etsiä kokonaan uutta laumaa, kuten se luonnossa kenties pyrkisi tekemään. Tällöin pihatossa eläminen saattaa muodostua hevoselle hyvinkin stressaavaksi. Toki lauma on hevoselle kaikki kaikessa, mutta sitä suuremmalla syyllä laumassa kiusatuksi tai sen ulkopuolelle joutuva hevonen kärsii tilanteesta todella.
Luonnollisesti myös yhdessä tarhaavat hevoset muodostavat lauman ja samat periaatteet pätevät niiden kohdalla yhtä lailla kuin pihatossakin. Pihatossa hevoset kuitenkin viettävät yhdessä vielä enemmän aikaa verrattuna yhdessä tarhaaviin, karsinatallissa asuviin tovereihinsa, eikä kiusatuksi joutuva hevonen välttämättä saa pihattolaumassa hetken rauhaa. Vaikka hevosten keskinäiset ongelmat on aina syytä ottaa vakavasti, pihattoasujien kohdalla tähän tulee siksi kiinnittää erityistä huomiota.
Pihatto on siis monille hevosille erinomainen ratkaisu liikunnan lisäämiseksi, mutta kaikille se ei sittenkään sovi. Ja vaikka hevonen soveltuisi pihattoon erinomaisesti, pihattopaikkoja ei välttämättä löydy kaikkialta. Tällöin ratkaisuksi jää tarhaus. Onneksi karsinatallissa asuvan hevosen tarha voidaan suunnitella sellaiseksi, että hevonen liikkuisi tarhassa ollessaan mahdollisimman paljon. Samat periaatteet pätevät luonnollisesti myös pihaton ulkotilojen suunnitteluun aina, kun halutaan optimoida hevosten olosuhteet.
Ihanteellinen tarha
Elipä hevonen tallissa tai pihatossa, on sillä ulkotiloissa oltava mahdollisuus omaehtoisesti täyttää niin fyysisiä kuin henkisiä lajityypillisiä tarpeitaan. Fyysisiin tarpeisiin lukeutuvat mahdollisuus juoda, syödä ja hakeutua väsyneenä suojaisaan paikkaan lepäämään. Esimerkiksi mahdollinen loimitustarve on sekin fyysinen tarve. Henkisiin, lajityypillisiin tarpeisiin puolestaan kuuluvat mahdollisuus vauhdikkaisiin juoksupyrähdyksiin, aukea tarkkailupaikka ja mahdollisuus kontaktiin muiden hevosten kanssa, vaikka sitten etäämmältä. Lisäksi hevonen kaipaa säännöllisesti vaihtuvaa pureskeltavaa ja tutkiskeltavaa eli niin kutsuttua virikkeistämistä. Puutteelliset mahdollisuudet hevosmaiseen käyttäytymiseen saattavat johtaa esimerkiksi hiekansyöntiin, puisten aitojen tai katosten pureskeluun, kehän kiertämiseen tai muihin epäluonnollisiin käytöksiin. Laumalle tylsä tarha saattaa aiheuttaa jopa eripuraa, kun tekemistä keksitään “vääntämällä tikusta asiaa”.
Fyysisten tarpeiden lista on lopulta aika yksinkertainen. Juoma-astian ei tarvitse olla lämmitetty tai edes eristetty, kunhan se on vakaa ja pestään ja täytetään säännöllisesti. On kuitenkin hyvä muistaa, että kovilla pakkasilla vesi jäätyy äkkiä. Tarhan pohjasta riippuen heinähäkki tai -astia saattaa olla tarpeen ainakin kesällä, ettei heinien sekaan mene hiekkaa, mutta asian ajavat käypäisesti esim. kumimattopala ja traktorinrenkaan ulkokumi. Mitä suojaan tulee, monet hevosharrastajat yllättyvät, kun hevonen makoileekin mielummin lumihangessa tai märällä nurmella kuin lämpimässä ja kuivassa katoksessaan, mutta hevosten käsitys mukavasta ei tunnetusti aina ole sama kuin ihmisten. Usein hevoset suosivatkin tuulen- ja sateensuojana ennemmin pientä metsikköä kuin katosta. Tarkoitukseen saattaa käydä vaikka tarhan vierellä sijaitseva metsikkö riippuen toki siitä, mistä päin noin yleensä tuulee. Huomaa myös, että lain mukaan metsikkö ei korvaa eläinsuojaa, vaikka hevosen mielipide olisi mikä!
Lajityypillisiin tarpeisiin lukeutuu siis riittävä juoksutila, jonka mahdollistaakseen voi tarhan suunnitteluvaiheessa pohtia sen mallia. Pitkänmallinen, vaikka sitten kapeakin tarha on usein ihmisen näkökulmasta pienemmän ja ahtaamman oloinen kuin hevosesta, joka arvostaa mahdollisuutta kiihdyttää vauhtia. U:n tai L:n muotoinen, pitkulainen ja kapea tarha on siis usein enemmän hevosten mieleen kuin saman kokoinen neliön muotoinen olisi. Korkeuserot ovat ihanteellisia, mutta niitä olennaisempaa on, että tarhassa on avoin kohta, josta hevoset voivat tarkkailla ympäristöään. Etenkin syystä tai toisesta yksin tarhaavilla hevosilla on oltava mahdollisuus nähdä ja kuulla muut hevoset! Myös päivittäisten tapahtumien seurailu on monen hevosen mielestä kiintoisaa, joten yleensä on pelkästään hyvä, jos tarhasta näkee esimerkiksi ratsastuskentälle tai jos se mukailee jostakin kohdasta esimerkiksi ratsastus- tai ajoreitin viertä.
Mitä virikkeisiin tulee, tärkeää on, että niitä on riittävästi ja että ne vaihtuvat säännöllisesti, etteivät hevoset kyllästy. Olet kenties itsekin törmännyt kurassa hylättynä nököttävään leikkipalloon, jota on muutama päivä tuupittu ja joka sitten on menettänyt uutuudenviehätyksensä? Hyvä vaihtoväli on esimerkiksi kerran viikossa. Koska hevoset ovat aina kiinnostuneita ruuasta, hyviä virikkeitä ovat esimerkiksi heinällä täytetyt pallot tai vanhat saappaat sekä kesän herkuista sidotut, kuivatut kerput. Joulun jälkeen joulukuusi kannattaa kierrättää tallille hevosten iloksi, mutta monien muidenkin eri puiden oksat maistuvat yleensä vuodenajasta riippumatta. Tarjoilutapaa voidaan myös vaihdella: kerpun tai heinäpallon voi lojumaan jättämisen sijasta vaikka ripustaa roikkumaan puusta, katoksen seinästä tms. Kaikki outo, uusi ja erikoinen innostaa hevosta tutkimaan ja pohtimaan, joten joskus vaikka ruoan joukkoon voi laittaa jotain erikoista, mitä hevonen ei yleensä syö (banaania esimerkiksi?) Muista kuitenkin, ettei hevoselle tule koskaan antaa suurta määrää uutta ruoka-ainetta, ja että ensin on syytä varmistua siitä, ettei tiedossa ole sen ruokavalioon liittyiä rajoitteita. Tietyissä olosuhteissa, kuten lumella tai nurmipohjatarhassa, voi hevosen kuivana tarjoiltavan väkirehuannoksen levittää maahan, jotta se saa etsiä joka jyvän tai pelletin erikseen.
Laumaa virikkeistettäessä tulee huomioida myös virikkeiden määrä, jotta niistä ei synny hevosten kesken kahnauksia. Neljälle hevoselle ei missään tapauksessa kannata nakata yhtä ainoaa heinäsaapasta – poruhan siitä syntyy! Hyvä nyrkkisääntö on, että virikkeitä tulisi olla yhtä monta kuin hevosiakin tai mieluusti jokunen enemmän.
Tarhan käyttöaste ja sen mittaaminen
Tarhasta on sen verran iloa kuin sitä käytetään. Koska käyttämättömien kohtien hyötyarvo on nolla, voi suurikin tarha olla käytännössä pieni. Siksi kaikkien hevosten kanssa tekemisissä olevien on syytä tarkkailla tarhan käyttöastetta eli sitä, mitä osia tarhasta hevoset käyttävät. Lumen tultua jäljistä voi päätellä jotain, kun paljaalla maalla ollaan enemmän kakkakasojen varassa – mikä voi jossain määrin hämätä, koska hevoset eivät välttämättä kakkaa kaikkialle, vaikka liikkuisivatkin koko tarhan alueella.
Hyvä työkalu tarhan käyttöasteen mittaamiseen on myös vanha kunnon tarkkailu. Katsele hevosia aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Hyviä mahdollisuuksia tarkkailuun tarjoavat mm. tarhan siivoaminen, kuivikkeiden lisääminen katokseen, veden tuominen, vesikupin pesuhetki, ruokinnat jne. Muista kuitenkin, että hevoset viihtyvät aamuisin, päivän mittaan ja illan tullen eri paikoissa. Jos itse et pääse tallille eri vuorokaudenaikoina, kannattaa ottaa tavaksi tiedstella välillä muilta siellä aikaa viettäviltä ihmisiltä, missä osissa tahraa hevonen päivän aikana viihtyy ja mitä se siellä puuhailee.
Jos tarhassa on kohta, jossa hevoset eivät ikinä oleskele, voi olla paikallaan miettiä, mistä se johtuu. Usein esimerkiksi pehmeän tai epävakaan tuntuinen pohja tuntuu hevosista epämiellyttävältä. Jos kyse on siitä, tarhan pohjan muokkausta tai esimerkiksi salaojitusta tulisi miettiä. Usein käyttämätön paikka on muuta ympäristöä alempana eikä tarjoa hyviä mahdollisuuksia ympäristön tarkkailuun – hevoset tapaavat hakeutua luonnostaan korkealle. Myös kelit voivat vaikuttaa tarhan käyttöasteeseen melkoisesti: kylmänarat hevoset välttävät etenkin kylmillä säillä aukeita ja tuulisia kohtia, kun taas kuumalla ilmalla lämpöä hohkaavat, hiekkaiset rinteet voivat karkottaa jopa kesästä muuten nauttivat hevoset. Sääolosuhteet ovat Suomessa vaihtelevia, minkä vuoksi monipuolisuus on valttia tarhaa suunniteltaessa.
Jonkin verran liikettä tarhailijoille voidaan järjestää siten, että sijoitetaan hevosten vesi- ruoka- ja lepopaikat hajalleen toisistaan, jolloin ne luonnollisesti käyskentelevät tarhassa paikasta toiseen. Tämä täytyy toki järjestää siten, että työskentely tallilla onnistuu silti käytännöllisesti. Vesipisteen ei kuitenkaan koskaan kannata olla ihan ruokintapaikan vieressä, sillä monet hevoset sotkevat silloin heinää veteen halutessaan märempää suutuntumaa ja ratkaistessaan ongelman “dippaamalla”. Etenkin kesällä heinäinen vesikuppi limoittuu todella nopeasti ja saattaa sitten vähentää hevosten juomista.
Hevosten kivennäissekoituksissa ja elektrolyyttiseoksissa on suoloja, eikä monikaan enää elä siinä vanhentuneessa uskossa, että suolakivi riittäisi varmistamaan hevosen suolan saannin. Silti suolakivi voi olla mukava virike esimerkiksi pihaton makuuhallissa tai katoksessa. Jos tähän ratkaisuun päädytään, tulisi myös suolakiviä olla useampia, jotteivät hevoset alkaisi nahistella niistä.
Kirjoittaja: Nyyti Vallenius on kirjoittanut hevosromaanin (Sotkuisia kavionjälkiä) ja lisäksi paljon novelleja ja muuta sisältöä eri heppalehtiin. Nyyti on valmistunut hevostenhoitajaksi Salpauksesta.
Kuvat: Sofia Sinisalmi
