Viime vuonna opettelin ratsastelemaan. Alkuun se johtui siitä, että hevoseni saikutteli pienissä pätkissä. Käytössäni ei sitä paitsi ollut maneesia tallin vieressä, joten sinne lähteminen tuntui työläältä. Tie vei useammin kentän poikki maastoon kuin johti kentälle jäämiseen. Maastossa tuli lähinnä vaihdeltua askellajeja ja hengitettyä syvään.
Perustelin asiaa sillä, että rakennamme taloa ja elämä on siitä syystä aika täynnä. Koko ajan takaraivossa kuitenkin joku hoki valmentajan äänellä, että kun hevosen selkään nousee, aina pitää ratsastaa. Ratsastelu pilaa hevosen koulutuksen.
Moni tietysti sanoo nyt, että mikäs ongelma tuo on. Hevosen kanssa puuhaamisesta pitää nauttia. Minä en kuitenkaan osaa ajatella kuin sitä, että pidän hevoseni mielellään luonani mahdollisimman pitkään. Mitä vanhemmaksi se tulee, sitä enemmän sen kanssa pitää voimistella. Itse asiassa minkä tahansa ikäisen hevosen kanssa pitää voimistella.
Hevosellani on reipas marssiaskel. Se iskee kaviota soratiehen ja kuluttaa kenkänsä edestä. Sen selkään ei voi mennä puhtaasti matkustelemaan, ellei anna sen vain kävellä jonkun muun perässä. Se hoksaa nopeasti, että sen täytyy päättää asioista. Koska hevosellani on ollut vaikeuksia lähteä kenttäkisoissa maastoon, en halua jolkotella muiden perässä. Itsepintaisesti vaadin hevostani menemään edellä, jos menemme maastossa toisen hevosen kanssa. Pelkästään maastossa kulkemalla se harvoin malttaa olla tarkkailematta ympäristöään. Pää on ylhäällä ja selkä alhaalla.
Ymmärrän kyllä oikein hyvin niitä, jotka maastoilevat omaksi mielenvirkistyksekseen. Jos hevonen on tietynlainen, sen voi antaa syödä puskasta, pysähdellä sinne tänne tai vaihtaa halutessaan suuntaa. Minulle tuo edellä mainittu valmentaja sanoi toissa kesänä, että hevoseni on saanut minusta otteen. Hävetti. En ollut edes huomannut, miten olin antanut sen tapahtua.
Mutta sitten iskivät nivelrikot, hengitysvaikeudet ja virtsatietulehdukset. Minä kannoin lautaa raksalla ja yritin selviytyä perheen, hevosen ja työn yhteensovittamisesta. Tallikaveri alkoi auttaa maastoilemalla hevosellani, mutta aika pian huomasin, että se ei riitä. Hevoseni kääntyi vuoden alussa 14-vuotiaaksi. En tiedä miten olin saattanut unohtaa, ettei se ole enää se 7-vuotias, jonka hain Lappeenrannasta kesällä 2016! Ehkä siksi, että se on edelleen melkoinen velikulta.
Ratsastelun täytyy loppua. Päätin, että maneesilla on käytävä 2-3 kertaa viikossa, vaikka vain puoli tuntia kerrallaan. Selkä ratsastettava ylös, hevonen pyöreäksi ja takajalat alle. Läpiratsastus on tuoretavaraa, kuten Mia Kainulainen Sielu&Hevonen – haastattelussa kertoo. Nuorena luulin, että läpiratsastus on sama asia kuin askellajien ratsastaminen läpi: ensin käyntia, sitten ravia, sitten ympyröitä, sitten laukkaa, sitten taas ravia ja lopuksi käyntiä. Näin opetettiin ratsastuskoulussa.
Sitten minulle opetettiin muuta. Kävin hevosteni välissä pari vuotta ratsastuskoulun tunneilla monta kertaa viikossa. En ole koskaan oppinut ratsastuksesta niin paljon. Tajusin, että vaikka ratsastamaan oppii vain ratsastamalla, ratsastamisen laadulla on väliä. Opetushevosten onni on, että ne pääsevät viikoittain erilaisten ratsastajien ratsuiksi. Ammattilaiset ratsastavat niitä myös. Opetushevonen voi olla paljon paremmin ratsastettu kuin ratsasteltu yksityishevonen.
Muistan jonkun sanoneen, että jos hevonen on ehkä onnellisimmillaan pienten luokkien kenttäratsuna: silloin se saa tehdä monipuolisesti kaikkea ja sitä treenataan kaikissa lajeissa. Kukaan ei vaadi siltä liikoja ja sen on mukava suorittaa.
Koska jätin viime vuonna hevoseni ratsastamisen suhteen hiukan heitteille, olen päättänyt, että tänä vuonna ratsastelu loppuu. Minun on aika ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä muuten hevoseni selkä alkaa tippua ja takajalat jäädä talliin, ja silloin kalliimmistakaan satuloista, nivelaineista ja lisäravinteista ei ole apua.
Mutta kyllä me silti menemme maastoon monta kertaa viikossa. Siellä se painaa korvat hörössä. Ja tällä konstilla korvat pysyvät hörössä muuallakin.
