Olin 11-vuotias, kun kokenut aikuisratsastaja huusi minulle raikuvan kannustushuudon ratsastuskoulun estekisoissa. Olin kolmannella yrityksellä viimein päässyt esteradan viimeisen esteen yli. Tunsin itseni voittajaksi. Kehu tuli ylemmältä taholta. Tuskin tiesin hänen tienneen nimeni.
Kuulin tätiratsastaja-nimen ensimmäisen kerran, kun palasin satulaan talvella 2006-2007. Omassa lapsuudessani oli jonkun verran aikuisia ratsastajia, mutta he olivat hevosenomistajia ja taitavia kuten tämä kannustajani. Me tuntiratsastajat olimme lapsia munankuorikypärissämme, Nokia-saappaissamme ja haaveilimme omista hevosista ja siitä että olisimme aikuisia ratsastajia. Aikuisena opin, että olen tätiratsastaja ja olen vähän nolo.
Sanakirjan mukaan täti on isän tai äidin sisko, lapsille puhuttavassa kielessä yleensä aikuisen naisen puhuttelusana tai puhekielinen ilmaisu vanhahkosta sovinnaisesti pukeutuvasta ja käyttäytyvästä naisesta. Ratsastusmaailmassa tädittely oli modernin maailman tytöttelyä, siis vähättelyä. Koska lajin parissa on edelleenkin vain vähän miehiä, sanaa käyttävät enimmäkseen toiset naiset. Yleensä tädiksi toista sanova ei itse mielestään ole täti.
Onko tuttua: Tädit siellä syöttää porkkanoita. Tädit vähän keventelee. Tädit menee siellä helppoa C:tä ja ristikkoluokkia. Tädit ei uskalla mennä maastoon. Se on semmoinen tätitalli. Tädit vain maastoilee karvasatulalla. Tädit vain taluttelevat. Jos täti laihduttaisi, täti voisi ehkä onnistua keventämään oikein. Tädit siellä taas säätää. Täti voisi viimein jättää ratsastamisen tyttärelleen.
Ihmiset kutsuvat itseään tädeiksi silloin, kun he haluavat maailmalta enemmän ymmärrystä sille, etteivät he tee jotain kunnolla tai oikein. Että ei tässä kunnolla edes yritetty, vähän nyt maahankaivettuja vain…
On turhaa sanoa, että sanahan ne vain ovat. Jokainen tietää monta ikävää sanaa, jolla ei saa nimitellä toisia. Hyväntahtoista nimittelyä ei ole olemassa. Olen töissä koulussa, ja siellä ei ole olemassa hyväntahtoista ”vi**n nolo” -huudahdusta.
Kyllä minua loukkaa tulla täditellyksi. Kaikista kummallisin on tilanne, jolloin joudun kuuntelemaan ihmisten haukkuvan minulle, miten jotkut ovat tätejä. Tunnen itseni vakoojaksi. Olen täti, mutta nyt en saa paljastua, koska tuo tuossa pitää minua kaltaisenaan. Hymyilen ja menen mukaan. Niin noloa! Mutta niin tehtiin tallinkulman tupakkapaikalla, kun isot tytöt polttivat tupakkaa ja haukkuivat muiden ratsastustaitoa. Opeteltiin vetämään henkosia ja myötäiltiin isompia, koska oltiin lapsia eikä osattu muuta!
Mutta nyt ollaan aikuisia. Nyt pitäisi pystyä parempaan. Kun monen hevosenomistajavuoden jälkeen palasin ratsastuskouluun tajusin, että onhan sitä ryhmähenkeä olemassa. Mikä ihana fiilis oli mennä ratsastustunnille kuin vaikkapa joogasalille tai laskettelurinteeseen, ilman luokittelua, ilman paineita, ilman ajatusta siitä, ettei riitä tai pitäisi osata paremmin. Kaverit kannustivat ja seurakaverit hurrasivat.
Yhtäkkiä olin onnellinen ratsastaja.
