1990-luvulla parikymppinen helsinkiläinen Tiina Tuunanen haki valkolakkinsa, teki hetken hevoshommia Suomessa ja lähti hevosenhoitajaksi ulkomaille, Sveitsiin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän palasi Suomeen ”vanhempiensa mieliksi opiskelemaan jonkun oikean ammatin”. Sittemmin sairaanhoitaja Tuunanen työskenteli lasten neurologisella osastolla, mutta sopivan tilaisuuden tullen päätti lähteä pariksi viikoksi ulkomaille hevosenhoitajaksi. Pari viikkoa venyi 14 vuodeksi.
”Ammattimainen hevosenhoitaja ei ole ulkomailla huonosti palkattu työ. Kovaa työtä se on, mutta ansaitsin hevosenhoitajana kyllä enemmän kuin sairaanhoitajana täällä”, Tiina kertoo. ”Toivoisin, että ammattiosaamista arvostettaisiin myös Suomessa”.
Mutta palataan Belgiaan. Tiina työskenteli Stephex-tallilla ja hoiti Nina Fagerströmin ratsastamia hevosia. ”Ratsastajat keskittyvät yleensä ratsastamiseen, hoitajat hevosten hoitamiseen. Olen aina ollut hevoshullu ja halunnut huolehtia hevosten hyvinvoinnista täysin. Motivaatio tämän työn tekemiseen tuli paljolti siitä, että työ piti sisällään paljon vastuuta. Tiesin aina tarkalleen, miten hevoset voivat ja oma työni oli tehdä kaikkeni niiden hyvinvoinnin eteen yhdessä ratsastajan, kengittäjän, fysioterapeutin ja eläinlääkärin kanssa. Se oli tiimityötä”.
Hevosenhoitajan täytyy tuntea hevonen hyvin
Hevosenhoitajan työviikot ja -päivät olivat pitkiä. Isoista hallikilpailuista on tehty katsojaystävällisiä lisäämällä niihin paljon väliaikaohjelmaa, mutta pääluokat hypättiin usein vasta keskiyöllä. Hevosia pääsi luokkien jälkeen liikuttamaan vasta aamuvarhaisella, muutaman tunnin yöunien jälkeen.
Kilpailuissa hevosenhoitaja vietti hoidokkiensa kanssa joka hetken. ”Hevoset tykkäävät rutiineista, ja elämästä kisoissa yritettiin tehdä niille mahdollisimman tuttua. Hevosautoissa järjestin hevosten oltavat aina niin, että ne saivat päänsä alas ja pystyivät hengittämään hyvin”, Tiina kertoo. Muutenkin hän piti ohjenuorana, että on tärkeää tuntea hoitamansa hevoset hyvin, jotta voi olla varma niiden hyvinvoinnista. ”Hevoset ovat yksilöitä: miten loimitetaan, kuka ei kestä suojia, kenelle pissaaminen autoon on vaikeaa”, Tiina luettelee muutamina esimerkkeinä. ”Jokaisen piirteet täytyy huomioida”.
Tien päällä taas
Ja kisaviikon päätteeksi koittaa matka kotiin. Joskus vuoroteltiin kuskin hommissa, mutta joskus ajeltiin yksin. ”Kerran ajelimme jossain Marseilles ´n kohdilla Ranskan maaseudulla kun rekka hajosi. Kyydissä oli toinen hevosenhoitaja hevosineen ja he olivat matkalla kisoihin. Minä olin hevosten kanssa matkalla kotiin. Jotenkin järjestyi, että heitä tultiin hakemaan, mutta minä jäin odottamaan rekan korjausta. Matkapuhelinverkkoa ei ollut enkä voinut soittaa, mutta jotenkin löytyi talli, joka siirsi omat poninsa maneesiin, jotta meidän hevosemme pääsivät sisälle. Siellä sitten odoteltiin pari päivää, kunnes rekka saatiin kuntoon ja päästiin ajamaan kotiin”.
Tiina Tuunasen työ oli hoitaa hevosia kilpailuissa, joten hän oli suurimman osan ajasta tien päällä. ”Työ oli sellaista, että siinä oppi kyllä nukkumaan siellä missä pystyi”. Onneksi lopulta koitti aina maanantai, hevosenhoitajalla saattoi olla vapaapäivä. ”Silloin viimeistään sai nukkua”, Tiina kertoi. ”Belgiassa asuin tosin kylässä, jossa oli ihana hieroja ja kasvohoitaja, kävimme koko tallin väki siellä”, Tiina nauraa, mutta lisää kiireesti, että paitsi jos hevosille tapahtui jotain. ”Silloin peruuntui kaikki vapaapäivän menotkin, koska hevoset ensin”, edelleen avoimen hevoshulluksi tunnustautuva Tiina kertoo.
Samaan aikaan tallilla työskentelevät laittoivat jo hevosia kisakuntoon seuraavaa touria varten: pesivät, klippasivat, puunasivat.
Kun koitti tiistai, Tiina lastasi hevoset autoon ja aloitti uuden työviikon.
